Yksinäni taas

Kiitos huolehtivista yhteydenotoista, kun viimeksi valitin huonoa oloani. Sitä oloa jatkunut koko viikon. Sellainen vaikuttaa elämään, mikä tuntuu koko ajan, kuten kipu. En saa selvää, mikä pahoinvoinnin aiheuttaa: lievä hyponatremia, joku pöpö matkalla, pilaantunut ruoka-aine? Jalat ovat kummallisen voimattomat, mitä tämä on? Jatkotutkimus muusta ongelmasta on saatu Jyväskylään ja aika varattu. Olen saanut viime aikoina hyvää terveydenhuollon palvelua, kunpa asiat eivät muuttuisi uudistuksissa huonompaan. Ja junamatkoja on taas varattu. VR-sovellus kertoo, että olen viimeisen 12 kk aikana ollut junassa 74, 6 tuntia ja että hiilijalanjälkeni on 98 % pienempi kuin autoilemalla!

 

Eilen tulin ajatelleeksi, voisiko pahoinvoinnin syynä olla ahdistus, yksinäisyyden ahdistus. Sitä vastaanhan tässä on käyty pian seitsemän vuotta. Juhlakauden lopun otsikkoni kertoo yksinäisyyteen siirtymisestä. Ystävien ja perheenjäsenten seura on tärkeätä elämää, sopivissa jaksoissa. Pidemmällä ajalla voimat riittävät paremmin omantahtiseen elämään, oleiluun, pitkiin aamuihin ja lyhyisiin aktiviteetteihin, mutta jatkuva yksinolo alkaa ahdistaa. Voin soittaa useille ihmisille. Osalle sopii paremmin, että he valitsevat sopivan ajan työn, menojensa tai lähipiirinsä mukaan. Minullehan sopii melkein aina.

Olisihan se hyvä, jos olisi oma ihminen, kumppani, mutta en jaksa ajatellakaan sellaista vaivannäköä. Eihän sellaista sopivaa löytyisi vaikka hakisin. Joku on joskus lähestynyt, mutta vedän itseni äkkiä pois. On minulle myös sanottu, että saan olla tyytyväinen vapaudestani tulla ja mennä ilman sidoksia ja vastuita toisesta. Tällaiset elämänkaaren vaiheet eivät ole itse valittavissa. Pitää taas vain etsiä ilonaiheita!

Olen saanut nukutuksi paremmin. Unimeditaatiot tai rentoutusvideot, lääkettä, äänikirjaa, iltajoogaa, ulkoilua, näillä taiteilua. Väsymyksen hellittäminen alkaa parantaa oloa. Te, joilla on nukkumisen lahja, saatte olla onnellisia!

Muuten, vastaatko aina heti puhelimeen? Hiljattain minua valistettiin, että se on vanhojen ihmisten tyyliä, että vastataan vaikka kesken ruuanlaiton. -

Sehän tuntuu epäkohteliaalta, ettei vastaisi, sanoin. -Vastataan sitten, kun aika on sopiva, sanottiin. Puhelin on kai ollut minun ikäpolvelleni niin suuri uudistus, että puhelimen ääni katkaisee minkä vain puuhan. Ehkä meihin vanhoihinkin tarttunut viestien naputtelu on tällä tiellä oloa. Viesti ei ole niin toisen elämään tunkeutuva kuin soitto. Kuvaviestit lasten perheiden tapahtumista ovat piristys ja mukanaoloa. Nuoriso ei soita ollenkaan, toisilleenkaan. En ole kokeillut, vastaisivatko.