Sanatonta viestiä

Usea kyläläinen  on kertonut katsovansa minun ikkunoihini nähdäkseen, olenko paikalla, onko säleverhoja liikuteltu. Se tuntuu minusta mukavalta. Minäkin katselen kävellessäni elämän merkkejä hiljaisella kylätiellä. Ihmisiä ei juuri näe, joskus autossa nostetaan kättä. Jäniksen jälkiä on paljon, kuinka nekin oikein talven pärjäävät? Nauhaketjujälki voi olla ketun, oravia hyppii puitten lähellä. Peurojen jälkiä ei ole näkynyt tänä talvena. Suden jälkiä en ole löytänyt. Asumattoman talon verhot ovat aina samalla tavalla. Pimeän aikana näkee valoista, ovatko vapaa-aikakäyttäjät tulleet paikalle, kesällä kuulee ruohonleikkurin tai moottorisahan äänet. 

Viime yönä on satanut paksusti lunta, mikä peittää entiset jäljet. Osanaapurit ovat lähteneet, kun pihatien lumi lepää koskemattomana. Iäkäs asukas on näköjään saanut kelkan kanssa haetuksi postinsa postilaatikosta tien toiselta puolelta.  Postiauto onkin siitä kääntynyt takaisin, meille asti ei autolla ollut tänään asiaa. Seuraavalle talolle ei varmaan tule enää paperista päivälehteä, kun postiauto ei ole koukannut laatikolle. 

 Tien laidassa näin  koiranjälkien vieressä askellusta, jota en ole ennen nähnyt, varpaat ulospäin kääntyvää. Ihme ja kumma, vastaan tuli nuori nainen kahden hienon koiran kanssa, koirat tempoivat naruissaan. Hän sanoi: -Koirat aivan järkyttyvät, kun täällä ei ole vielä koskaan kukaan tullut vastaan. Hän oli uusi asukas kilometrin päästä. Toivotin tervetulleeksi kylälle. Tuli pari lausetta sanallistakin viestintää.

Usein määränpääni on laavu, jonka kyljessä on nimivihko laatikossa. Siitä näkee, ketkä ovat hiljattain täällä liikkuneet. Viime viikkoina olen saanut panna yhtäläisyysmerkkiä oman nimeni alle, kun muita kävijöitä ei ole ollut. Laitan nimeni, jotta osallistun siten kylän niukkaan liikehdintään.

Päivä lyhenee, pehmeä hämärä ja lumi hiljentävät äänet entisestään. Hämäräkytkimellä toimivat ulkolyhdyt syttyvät yhä aiemmin. Keskikesän iltoina olen ajatellut, kuinka sen taas kestää, kun kahdelta jo hämärtyy. Sain äsken ystävän viestissä Kyllikki Villan runonsäkeen:  "Kuinka uskallan olla näin onnellinen sumuisessa marrasmaisemassa, lyhenevän päivän keskellä". Sitähän minäkin, siitä huolimatta että mieleni kantaa joidenkin ihmisten vakavia murheita ja repiviä taakkoja.

J.K. Kyllä niitä kauriita ja vastaavia näyttää kuitenkin olevan, kun nyt paksussa lumessa näkyy useissa kohdin teräviä sorkaeläimen jälkiä. Ne tulevat metsästä suoraan tien poikki. Autoilijat saavat varoa.