Sata vuotta sitten puretun kivinavetan kivimuurin ala on vähän murheenkryyni, kun en ole jaksanut tai viitsinyt ylläpitää aloittamaamne rauniotarhaa. Kolmella sivulla on kivirauniota ja sen sisäpiirissä kasvaa ja kukkii istuttamiani syreenejä, kahdenlaisia ruusuja ja kärhöä ja itsestään ilmaantunutta punaviinimarjaakin. Muuria ympäröivät koivut ja pihlajat. Keskusala on kuitenkin täynnä korkeata vuohenputkea, nokkosta ja juolavehnää sekä niiden alla maahumalaa, jota siirsin sinne siinä turhassa toivossa, että matala kasvi voittaisi kilpailun.
Pohja on epätasainen, joten en oikein uskalla ajella siellä päältäajettavalla. Niittytrimmerikin on, mutta se tuntuu kovin raskaalta työntää. Joskus niitän viidakkoa viikatteella ja kerään sieltä nokkosta ja vuohenputkea, mutta se rehottaa silti niin, etteivät pensaat pääse hyvin esille. Jos joku kaapisi kaivinkoneella pois koko maa-aineksen ja tilalle tuotaisiin kunttaa, voisi korkea roska pysyä poissa. Paikka on navetan taustalla enkä tee sillä tavallaan mitään, mutta oli se rauniotarha kiva ajatus. Jos heti kesän alusta käyttäisin siellä niittytrimmeriä, kasvusto pysyisi matalana. Ajettavaa on vain muutenkin riittävästi joka puolella taloa.
Tällä viikolla olen tehnyt muutaman tunnin oikeita töitä: Katkonut vaivalloisesti hennolla pistosahalla ja karsinut vesurilla rankoja, joita metsään jäi runsaasti raivauksen jäljiltä. Olisi moottorisahakin, mutta en ole koskaan käyttänyt sitä. Muistelin siinä puuhassa isää, joka teki ikänsä ruumiillista työtä käsipelillä, sahalla, kirveellä ja lapiolla. Hän kuoli metsässä sydäninfarktiin 61-vuotiaana. Osa puista oli ohuita, osa painavia, otin vain tien läheltä parin kolmen metrin pituisina. Kaikki painaa enemmän kuin ennen. Talutin rangat pihalatoon polkupyörän päällä parinsadan metrin päästä. Olisi ollut kottikärrytkin vaihtoehtona. Onneksi kukaan ei nähnyt muorin köppääsiä puuhia. Kokonaista 20 kappaletta! Joskus ne pitäisi sitten jotenkin katkoa polttopuuksi. Pikku kasa siitä tulee, mutta yritin ikäänkuin vähän hakea puuta mieheni ja isäni ja veljeni puupuuhien muistoksi. Olisivatpa vielä täällä!
Ja myös raahasin haitallisesti pelloille kaadettuja puita ojanreunaan tai metsään. Kipeä käsi ei kiitä, mutta joskus on kiva tehdä ehkä nitron avulla tunnin pari jotain, missä hiki virtaa ja kroppa ottaa happea. Sitten voi taas maata loppuvuoden.
Yöttömän yön aika on vielä. Elämme valossa. Nyt on tämä hetki. Pääskyspari ilmaantui tällä viikolla ilokseni pihapiiriin juuri kuten viime vuonnakin. Juttelen niille, kun ne istuvat langalla. Joskus havahtuu tunteeseen, että vanhan elämä on kuin loputonta leppoisaa sunnuntaita. Voi valita, tekeekö jotain vai onko nytkin lepopäivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti