Saarikuville jatkoa

Kun saarikuvista kiitettiin, innostun heti laittamaan niitä lisää:)

-Tällainen kivikasa, lausui kerran sukulaismies noustuaan saareen. Onhan se, mutta toiveena oli luotomainen paikka. Venematka on lisävaihe, mutta etuna on se, että hyttysiä on hyvin harvoin. Lapset ja koirat innostuvat kiertämään saarta kiviä pitkin. Sukulaisnuorisokin viihtyi aikoinaan hyvin täällä.

Kiviset reitit, joita ei ole juuri muokattu, ovat tarkoin kuljettavia, mutta jalka tottuu. Parissa päivässä huomasin jalkojeni muistavan parhaat ja tutut askelmat, jotka eivät ole, kumma kyllä, koskaan tuntuneet vaivalloisilta jalan alla. Märkiä sammalkiviä oppii varomaan. Huvilaa ja huussia ei ole koskaan aiottu pyytää maastoa mylläämään. Luonnossa ja vesimaisemassa oleminen on pääasia ja niitä olen joka kesä tähän blogiinkin eniten muistoiksi kuvannut. Miten nyt tulikin tämä liikkuminen mieleen.

Kun iäkkäät tätini, kauan sitten,  olivat selvinneet venevaiheesta, päässeet veneeseen ja siitä pois,  pysähtyi sydämen vajaatoiminnasta kärsivä Anna-täti katsomaan kivistä nousua rakennusten välistä ja sanoi: -Minä menenkin tätä alatietä. Se kääntyy kuvassa vasemmalle ennen sammaleista kiveä ja kiertää loivasti mökkipihaan ilman kiviä. Minäkin valitsen Annan alatien märillä keleillä. Ja joskus muulloinkin.

Ikääntyneen unitavoissa on se hyvä puoli, että voi nähdä aamuyön kauniita hetkiä. Nuoremmat eivät ole vielä koskaan nähneet auringonnousua tai aamusumua.

Viimeinen kuva on nurinpäin enkä saa sitä käännetyksi. Ohjelma kääntää taivaat ja vedet päinvastoin tämänkaltaisissa kuvissa.