Ei se ennen tällaista ollut

Nyt on oikein mieluinen, sosiaalinen ja monivaiheinen viikko takana. Bussi-, auto-  ja junamatkoja, tuttuja ja uusia tuttavuuksia, yöpymisiä eri paikoissa, saunaa ja uimista, tutut kivet ja kalliot jalan alla, kaupunkikodissakin välillä, monia vierailijoita. Alkuosa meni erittäin hyvin, viimeisenä "seurapäivänä" alkoi väsyttää niin kovasti, että tuli huono olo. Takana oli tavallistakin katkeilevampi yöuni eikä päivällä tullut uni. Nitrosta oli taas apua. Ei se ennen tällaista ollut! On tässä väsymyksessä myös jotain toisenlaista kuin nuorempana. 

Aina ei voi itse säätää elämän rytmiä oman tarpeensa ja tasonsa mukaan ja väsyy merkillisen paljon. Mutta elossa ollaan ja pari parempaa yötä ja hiljaiselon päivä takana. Mukavia muistoja liikkuu mielessä. 

Puhutaan unen lahjasta. Minä olen aina ollut herkkäuninen ja viime vuosikymmeninä usein heräilevä. Pienet kivut, jotka päivällä eivät haittaa, herättävät yöllä. Jos on jotain huolehdittavaa, on jotenkin omaan oloon tottuneena turhassa valmiustilassa. 

Kauan sanottiin, ettei tiede tunne unen merkitystä ihmiselle. Nyt Oulun yliopiston tutkimukset ovat nostaneet esiin unen merkityksen aivoihin kertyvän kuonan poistamisessa. 

Duodecim-lehti: Glymfaattinen järjestelmä on aivojen oma puhdistusjärjestelmä, joka poistaa kuona-aineita ja haitallisia proteiineja aivokudoksesta. Se toimii aivo-selkäydinnesteen avulla ja on aktiivisimmillaan syvän unen aikana. Järjestelmän häiriöt yhdistetään usein aivoja rappeuttaviin sairauksiin, kuten Alzheimerin tautiin. 

Jos sinulla on hyvät unen lahjat, ole kiitollinen! 

Mittumaaria

Valon kevät tulee täyteen mittaansa. Juhannusruusut ovat vielä kukassa ja on vielä niitäkin kasveja, joiden aika on vasta alkamassa tai tulossa myöhemmin.

Näin elämme vuoden kulun pyörässä, kukin aika kerrallaan. Monella meistä on niistä kaikista kokemusta jo aika monta  kertaa, mutta kevätkesä tuntuu aina uudelta.

Leppoisaa juhannusta!

Ja sitten saaren maisemiin!

Yksinään

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin tai tulemaan ollenkaan.

Osaan taas iloita näistä tutuista, kauniista asioista, se on palannut. Vähän väliä avaan puhelimeni kameran. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, etenkin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Pitää opetella itse täyttämään päivänsä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Osaan kyllä moittia siitä itseäni. Usein menee päiväkausia, että en näe yhtään ihmistä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös vapaata  aikaa puheluihin tai tapaamisiin. 

On toisenlaisiakin päiviä, jolloin ilmenee tai saa aikaan ohjelmaa ja menoa, kuten tänään pyöräretki  9 km päähän Avoimet Kylät- tapahtumaan.

Paljonhan viihdytän itseäni  lukemalla, usein kevyesti dekkareita tai  lähihistoriaan sijoittuvaa, kuten viimeksi Eeva Kilven hyviä sota-ajan romaaneita lapsen näkökulmasta. Otin hyllystäni uudelleen edesmenneen suomalaisen  ortodoksinunna Kristodulin (Anna-Leena Lampi) kirjan Rukouksen virta (2008). Siinä puhutaan toisenlaisesta rukouselämän kehittämisestä kuin on avunpyyntörukoilu ihmisten ongelmien puolesta. Pitää laittaa ensin huolet syrjään, kun aloittaa Jumalayhteyteen pyrkivän sydämen rukouksen opettelun. Sitä varten jotkut menevät luostariin eliniäksi. On jotenkin vaikuttavaa lukea siitä tai nähdä televisiossa filmi ruotsalaisen Martan nunnaluostarivalinnasta. Tässä minun luostarissani ei ole niin syvällistä ohjelmaa. 

Aamukaste kimaltaa pihanurmella, kun istun aamukahvini kanssa portailla. Kupin pohjalla on leipäjuuston palasia maustumassa. Käki kukkuu. Olen tässä. Tätäkin kaipaan sitten, kun en enää pysty olemaan maalla yksin.

Osaan taas iloita näistä tutuista asioista, se on palannut. Jossain kohdassa viime vuosina huomasin, että olin menettänyt iloni asioista, jotka ennen toivat hymyä kasvoille. 

Yksinolon hallinta on osa leskenä elämistä, ainakin kun asustelee yksinään autottomana syrjäkylällä. Jonain iltapäivän hetkenä tulee aina autio olo. Odottelen, että joku tulisi käymään. Ketään tule enkä saa soitetuksi kutsuja. Usein menee päiväkausia, että en näe ihmisiä. Illalla sitten katselen television ihmisiä ja kuuntelen puhetta. 

Olo paranee, kun lähden ulos.

Onneksi on sisko ja pari ystävää, joilla on myös runsaasti vapaata aikaa.  

Maalausurakka odottaa

Pitäisi maalata ulkorakennusten korkeat ovet, kahdeksan kappaletta. Kahdeksantoista vuotta sitten itse laitettu maali on auringonpaisteessa pahasti kipristynyt ja urittunut.  Uusi maali suojaisi ovilautaa. 

Näyttää ensin,  että vanha maali irtoaisi helposti, mutta  ei, enimmäkseen on liian tiukassa. Kaapimalla on yritetty, muutkin kuin minä.  Homman on kuitenkin luvannut hiomalaikalla tehdä eräs monitoiminen kylänmies. Maalaamaan on luvannut tulla tyttären perhettä. Okrankeltaisen neljän öljyn maalin saanti on varmistettu. Ongelmana on ajoitus: Pitäisi olla sateetonta, niin että puu pysyy kuivana ja asianosaisten pitäisi ehtiä lähes yhtä aikaa paikalle, tyttären kahdensadan kilometrin päästä ja kylänmiehen muista töistään.  Ensimmäinen ja toinen aika on jo siirretty. Nytkin sataa. 

Parasta olisi, kun itse paikalla olevana tekisin koko homman vaikka ovi kerrallaan sään salliessa, raapisin maalin ja maalaisin samantien. Ei se kaapiminen vain onnistu, käsi ei kärsi eikä maali irtoa kunnolla. 

              Tätä on kaavittu

Maalaaminen kai sujuisi nytkin niinkuin vuonna 2008. 

Vaihtoehtoina on, ettei maalatakaan, näyttäähän se kaukaa katsoen keltaiselta. Tai ostan koko homman maalausfirmalta. 

Pystyisinkö itse vielä tekemään tuon maalausurakan itse? Aina ei tiedä, onko kielteisessä kannassa kyseessä saamattomuus  vai  vanhan väsyminen ja lupa luovuttaa entisistä. Sitä voi tässä makaillessa arvella.

Kesä on kaksi viikkoa varhaisemmassa kuin viime vuonna, se näkyy viime vuoden juhannusblogistakin. Juhannusruusujen nuput alkavat  avautua, syreeni on jo pitempään tuoksunut pihapiirissä.

Minulle on tullut uusi harrastus tai tapa: Istuskelen pitkään pihalla puun alla tai verannalla. Istun vain niinkuin etelämaiden valokuvissa muorit mustissaan penkillä seinän vieressä.  Katselen, haistelen ja kuuntelen. Käki kukkuu kaiken aikaa. 

Taitaa tämä kuva olla lähempänä totuutta kuin tikapuilla kiipeilevä maalari.

Luonnon kevätkesää

0n se ihana, tämä kevätkesän valo. Aamulla tervehtii tuvassa vihreyden läpi tuleva kirkkaus, illalla myöhään voi makailla sohvalla ja katsella laskevan auringon punasävyistä valoa isojen puitten latvoissa. Esikot ja lemmikit leviävät nurmella. Voikukka lisääntyy  vastuttamattomalla voimalla viereisiltä pelloilta. Kylmää ja pimeää talvea ei tarvitse muistaakaan.

Vielä sain tämän nähdä. Keväät käyvät yhä arvokkaammiksi.

Västäräkkipari puuhaili iloisina pihalla, tehden pesää autokatoksen katonrajaan. Kun palasin matkalta, ei lintuja näkynyt.  Pesä oli riivitty auki. Tikka tietysti, se tässä pihapiirissä häärii.  Tänä aamuna kuitenkin pyrähteli parvi pieniä västäräkkejä ulkorakennuksen katolla. Jossain toisessa kolossa oli pesintä onnistunut.  Pääskyjen kaunis lentokaari pihan yllä puuttuu eikä langalla istu ketään.  Pesärakennelmat ovat monena vuonna kokeneet ikävän kohtalon.

Metsälenkkini taitavat taas olla tauolla. Ihan lähellä pellolla on hiljattain nähty nuori erauskarhu yksinään. Emolla on varmaan uudet pennut. Niiden keskelle en halua joutua. Viime kesänä lähipellolla nähtiin susipariskunta keskellä päivää. Hetken aikaa niitä pelkää näkemisten jälkeen, sitten haluaa taas unohtaa ja kulkea metsämailla, viimeistään marja-aikaan. Itse en ole nähnyt kettua ja metsäkaurista isompaa.

Miten minun käy?

Kuolinilmoitusten lueskelu on ikäisteni harrastus. Huomiota kiinnittää eliniän jatkuva nousu. Yli 90, yli 100, ainakin yli 85.

Millaisia ovat sitten loppuvuodet? Tunnen monia yli 85- vuotiaita, jotka edelleen asuvat kotona. Osa toimii melkein kuin ennenkin, osa on välillä sairaalassa erityisesti kaatumisten tai polvileikkausten takia. 

Viimeiset kaksi elinvuotta ovat niitä, jolloin runsaimmin tarvitaan ympärivuorokautista hoivapaikkaa. Millaiset loppuvuodet lienevät kuolinilmoitusten nimien takana? Kuinka pitkään he ovat olleet avuttomina?  Tunnen monia ennen niin toimeliaita ihmisiä, joiden tiedän muistisairaina lojuvan tai vaeltelevan jossain palvelukodissa. 

 Mediassa kuullaan jatkuvasti laiminlyönneistä erityisesti hoitokodeissa. Kotipalvelujen varassa elävien päivistä tulevaa tietoa värittää kiire ja välinpitämättömyys.  Suuri ongelma ja turvattomuuden ydinkohta on se, että ympärivuorokautiseen hoivaan ei pääse, vaikka kotona ei enää millään keinoin pärjää. Suomilaman kärsijöitä olemme me suurten ikäluokkien vanhukset, joiden tieltä vähennetään ympärivuorokautisen hoidon paikkoja, vaikka pitäisi voimakkaasti lisätä. Lukumäärämme  lisäksi pysyttelemme hengissä entistä pitempään.

Vanhushoiva on eniten omaisten varassa, omaishoitajina tai kauempaa apuun kiirehtien, usein väsyneinä ja ristiriitaisin tunnoin avunantoon joutuneina. Onhan siitä minullakin vuosien kokemusta, toinen apusuhde kiitollisena, toinen vaikeammin. Itse ei  haluaisi rasittaa lapsiaan,  mutta jos muutakaan turvaa ei riitä, mihinkähän he joutuvat kietoutumaan? 

-Miksi tavoitella pitkää ikää, jos ei vanhana saa hoivaa, sanoo gerontologian professori emerita Marja Jylhä. 

Miksi koettaa huolehtia jalkojen voimasta ja ravitsemuksestaan ja lääkkeistään? Varmaan toive on, että voisi mahdollisimman suuren osan elinpäivistään viettää omatoimisesti, niin että yhteiskunnallisen avun tarveaika olisi mahdollisimman lyhyt osa elinkaaresta. Olisiko parempi, että olisi sairas ja  jättäisi sen  hoitamatta tai ei lähtisi leikkausten kierteeseen? Mieheni kammosi pitkään toisten varassa kitumista vanhana. Hänet pelasti siltä kauhulta ja myös koko vanhuudelta  äkkisairaus, verenvuoto, joka vei hengen muutamassa päivässä. Aivan liian varhain, 69- vuotiaana.  

Viime aikoina on puhuttu myös vanhusten ylihoitamisesta sairaaloissa.  Hoitotahdossani omakantaan kirjattuna on elvytyskielto ja sellaisten operaatioiden kielto, jotka eivät voi johtaa parantumiseen, vaikka vähän elinaikaa lisäisivätkin. 

Joskus on tullut mieleen, että jättäisi jossain myöhemmässä vaiheessa lääkkeet pois ja sydäninfarkti lopettaisi elämän nätisti. Mutta siinä voisikin käydä niin, että tukos tulee aivoihin ja loppuelämä on aivovammaisen avuttomuutta.  Vanhusten itsemurhia on vuosittain noin 200. Olen tuntenut yhden ihmisen, joka lopetti elämänsä tukehduttamalla itsensä muovipussiin, kun vielä pystyi sen kotona tekemään. 

Päivä kerrallaan, tätä päivää eläen ja uutta edunvalvontavaltuutusta hankkien elellään. Mutta se mentaalinen itsesuoja, etteivät nämä lopunajan vaikeudet minua oikeasti koske, on alkanut rapistua.

Kuolinilmoituksissa ainakin maaseudulla lukee usein: -Äitimme hyvästä hoidosta lämmin kiitos hoitokodin henkilökunnalle. Ehkä kaikki ei olekaan niin huonoa ja turvatonta?  

J.K.  Nämä ajatukset virisivät professori Jylhän lausumasta, mutta muutoin iloitsen raikkaasta kevätsäästä, koivujen heleänvihreästä, käen kukunnasta ja iloisesta äänestä puhelimessa.