Muistoahdistus

Joskus päivä on pilvessä, vaikka aurinko paistaisi, niinkuin eilisaamuna. Oli ollut pakkasyö. Hanki oli niin kovaa, että kesti kävellä. Hiihtelin vähän lähipelloilla. Luoma on jo sulamassa, kevät on ilmassa, mustarastas tullut. Joutsenpari seisoskeli lähistöllä, huuteli toisilleen. Yleensä tällainen antaa minulle suurta iloa. Nyt on kuin en tuntisi mitään. Viime öinä olen nukkunut lyhyitä pätkiä, herännyt joka unijakson jälkeen. Onko kuukin alkanut minua valvottaa? 

Istuin ja mietin, missä vika, mistä nämä masennuksen oireet. 

Mieleen nousi seuraavan viikonlopun tilaisuus, miehen veljen muistoseurat. Huomasin, että se pelotti minua, kauhistutti. Ohjelma on kuulemma tehty samalla mallilla kuin Sepon muistotilaisuus, paljon lyhyitä puheita. Tuntui, että minun on vaikea mennä sinne. Kuuden ja puolen vuoden takainen tilaisuus tuli lähelle. Mieheni äkkikuolema nousi pintaan. Kaikki yllättävä piti vain hoitaa nopeassa tahdissa ja pitää isot hautajaiset, vaikka en olisi jaksanut. Hyvähän se kyllä oli, että laaja ystäväpiiri sai hyvästellä hänet.  Siinä istuessani tunsin myös, että täältä puuttuu paljon, kun häntä ei ole. Yksinolo tuntui yksinäiseltä. Olen käynyt jo kyläilemässä niissä paikoissa, joihin minulla on avoin kutsu. Silti yksinolon tunteja on paljon. Heikkona hetkenä se tuntuu raskaalta. 

Jotenkin olo helpotti, kun tätä tunnustelin. Nukuinkin paremmin. Silti on  unenomainen olo.

Matteuspassion ilta.

Junassa

 Vuosi sittenkin olin täällä Torpalla. Oli lunta ja räntää kuten nytkin. Polvi oli kipeä, nyt hartia. Poskionteloissa välähtelee pientä kipua, vähän nuhaista oloa. Lähdinkö liian aikaisin liikkeelle flunssan jälkeen? 

 Vuosi sitten kirjoitin: "Tässä olossa ei tarvitse yrittää eikä tehdä mitään. Voi katsella uneliaasti sadetta, lintujen pyrähtelyä puissa, ikkunan avatessa kuulla joutsenten kirkasta kilinää ja tööttäilyä suolla. Oikaista päivälevolle. "Olla olemassa niinkuin Lehtimäki ja Soini", kuten mieheni sanoi. Olla olemassa ilman mitään mainittavaa tarkoitusta ja roolia, vain kantaen hiljaista, vanhenevaa elämää niinkuin näissä muissakin taloissa asuvat, sillä oikeudella, että on annettu elämä elettäväksi."

Aina ei olo ole yhtä tyyni. Vasemman hartian kipu on sydämen ympärillä ja tekee mielen levottomaksi, herätti yölläkin. Ehkä napakka hierontakin tuntuu jälkikipuna. 

Junassa tuli vastapäätä istumaan mies, joka harvinaista kyllä aloitti heti keskustelun. Hän kertoi olevansa luentomatkalla, aiheena surusta selviäminen. Hän kertoi elämäntarinansa, loppuunpalamisensa, masennuskaudet, sodan jäljet perheessä ja myös selviämisen keinot, terapiat, luovuuden, perheensä. Hän oli kokemustensa myötä kehittynyt konsultiksi ja luennoitsijaksi. Kotisivut ovat hienot.

Uutta minulle oli metakognitiivinen terapia, josta olen nyt lukenut.  Metakognitio tarkoittaa tietoisuutta omien ajatusten rakenteista. Terapiassa ei perehdytä omien ajatusten sisällön arviointiin kuten kognitiivisessa terapiassa, vaan opetellaan  tunnistamaan ja valitsemaan ajatusratoja. Kannattaako taas nousta tuohon samaan ajatusjunaan, jossa kerrataan pahaan oloon vievää teemaa, sitä kun avioerossa piti pettäjälle maksaa puolet kaikesta. Valitaankin toinen, paremman olon tuovan ajatuksen juna. Sallitaan tunti päivässä ikävissä ajatusradoissa ja vanhoissa tapahtumissa rypemistä. Tällä menetelmällä on kuulemma saatu erinomaisia tuloksia masennuksen ja muunlaistenkin mielenterveysongelmien hoidossa. Metakognitio liittyy myös oppimiseen. Jo  opitun rakenteen siirtäminen toiseen tehtävään voi auttaa ratkaisemaan sen.

En ole vuosiin jutellut junassa kenenkään kanssa. 

Välillä ulkona hanget kirkastuvat, kun aurinko väläyttää hohtonsa pilvien välistä. Sekin on metakognitiota, että muistaa mikä on ennenkin auttanut.

Lukumatkoilla

(Kuvakaappaus Rantapallo.fi)

Viime viikolla tulin flunssaan palattuani Helsingin pippaloista. Marraskuussa tapahtui samoin. Kuumetta on ollut vain parina päivänä, mutta tukkoisuus, nivelkivut ja aivastelusarjat jatkuvat. Koronatesti näytti negatiivista. Vähän jäi vaivaamaan, kun unohdin puristaa nenätikkua kuivemmaksi nostaessani sitä pois liuostuubista. Testin teko tuntuukin vähän jännittävältä tarkkoine yksityiskohtineen. Täytynee tehdä uusi testi myöhemmin. Vaikka flunssaa tämä on.

Muistin viime syksyn flunssanaikaisen dekkarivierailuni Åren talvimaisemiin. Etsin BookBeatin aarrevarastoista uutta ja löysinkin Ragnar Jo'nassonin kolme Islantiin sijoittuvaa sarjajännäriä: Pimeys, Saari ja Sumu. Luin ne nopeassa tahdissa. Välillä piti levätä. Ne veivät matkalle Islannin vuonojen, jyrkkien vuorten ja laajojen jäätiköiden maisemiin. Olimme Islannissa marraskuussa 2013 ja sijoitin tapahtumia muistikuviini. Maisemat minulle aina tärkeimpiä ovat. Kirjat ovat jännittäviä, hyvin eteneviä, sekä päähenkilöpoliisi Huldan traumaattista perhehistoriaa että ratkottavien tapausten arvoituksia kiinnostavasti avaavia. Viimeisessä kirjassa oltiin lumimyrskyn ja pimeyden sisällä syrjäisellä maatilalla, mikä taas jotenkin sopi flunssakuplan vertauskuvaksi. 

Yhtenä aamuna heräsin liian aikaisin ja etsin jotain lyhyempää novellia kuunneltavaksi. Arvelin, etten nukahda enää. Otin sellaisen, jossa nainen matkustaa yksin Pariisiin. Havahduin uneen, jossa olin Sepon kanssa Pariisissa kapealla kävelykadulla ihmisvilinässä. Sepolla oli kuulokkeet päässä, mutta lukijan ääni kuului koko ajan kadulla. Kehoitin korjaamaan niitä niin, ettei ääni kuulu ulos, mutta hän vain myhäili. Keskellä katua kiersin käteni hänen ympärilleen ja totesin, että olet hoikistunut. Hän ei sanonut mitään, myhäili vain. Kun heräsin, lukijan ääni kuului yhä. Oli kulunut pari tuntia. Kiitos, kun saimme tavata!

Keidas erämaassa

Iloiset synttäripuuhat ja juhlat  loivat muutamaksi päiväksi keitaan ahdistavan maailman sisälle. Lapsella on omat kasvuprosessinsa, ilonsa ja surunsa, tulevaisuutensa ja menneisyytensä. Miten hartaasti toivookaan onnellista lasta katsellessaan, että hän ja jokainen lapsi saisi kasvaa turvallisessa maailmassa ja kasvaa rauhassa omien mittojensa mukaan.

Tunnen pettymystä, vihaa ja pelkoa rauhan murtumisesta sodan lakien maailmaksi. Koko ajan jossain on sotaa, mutta Eurooppaan liittyvä tekee siitä todellista meille. Usko naapurien rauhanomaiseen rinnakkaiseloon ja luottamukseen Euroopassa osoittautui hataraksi kuvitelmaksi ja sinisilmäisyydeksi. On vaikea hyväksyä, että ihminen on edelleen olio, joka ottaa oikeuden sytyttää  sotia ja tuottaa toisille suunnatonta tuskaa. Luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos riittäisivät. On ikäänkuin pettyneesti hyväksyttävä, että sota on osa ihmisen elämää maapallolla.

 Hintaa maksavat lukuisin keinoin kaikki jollakin tavoin, ja  sodan alle jääneet totaalisesti. Kaikki maat käyttävät suuret varat sotavarusteluihin. Jossakin kohdassa aina  väkivalta purskahtaa pintaan ja hankittuja aseita käytetään. Nuoret miehet joutuvat uhraamaan henkensä tai terveytensä, lapset menettävät isiään sodan alttarille. Ääretön yksinvaltius luo tilan mitään kaihtamattomalle kostolle tai fantasialle. Rikkauksia haalineet ja piilottaneet pärjäävät, tavallinen kansa kärsii molemmin puolin. Pahuuden voimien valta tuottaa voimattoman pettymyksen tunteen. Yllättävän monella on näky ja vakaumus  toimia auttamisen rintamalla hyvyyden voimina.

Salliiko Jumala pahaa?

Olen jutellut muutaman ihmisen kanssa, joilta pahuuden ongelma on vienyt uskon hyvään, kaikkivaltiaseen Jumalaan ja koko Jumalan olemassaoloon. Jumala ei voi olla yhtä aikaa hyvä ja kaikkivaltias, kun järkyttävää pahaa tapahtuu ja jos Jumala on se joka sen sallii. En ole osannut vastata, kun en hallitse teologian alkeitakaan, vaikka olen ikäni kirkossa käynyt.

Tätä teodikean ongelmaa ovat jumaluusoppineet käännelleet monella tavalla vuosisatojen aikana. Ihmisen vapaa tahto tuottaa pahaa ja viimeisellä tuomiolla Jumalan voima näkyy pahojen tuomitsemisessa.

Illalla ahdistuin Mariupolissa saarroksissa ja piiritettyinä olevien 300000 ihmisen ahdingosta, veden, ruuan ja lämmön puutteesta ja pommituksista. Moniko vauva ja äiti ja lapsi  siellä on jo kuollut nälkään ja janoon? Menin pitkästä aikaa messuun, kauniiseen, puiseen  leirikeskuskappeliin, kuullakseni vastauksia tähän monia vaivaavan kysymykseen. Enpä kuullut mitään pahuuden ongelman käsittelyä, vain tavanomaista vaisua liturgiaa. Lohtuvirret olivat kyllä kauniita, hyvyyden voimaa ja vahvaa varustusta ja ehtoollinen tuntui vahvistavalta.

En tiedä, salliiko Jumala pahan, mutta pahuus on maailmassa ja voi tiivistyä koskemaan meitä jokaista, sotakin lähes jokaista sukupolvea. Kärsivä, hyvä Jumala on tukenamme kuin terapeuttinen tukihenkilö ja lohduttaja. Se toimii ainakin meillä, jotka olemme pienestä alkaen omaksuneet näkymättömän, taivaallisen henkilökunnan olemassaolon. Lopussa pahuus voitetaan, sen lauseen tämän päivän pappi sanoi. Silloinko vasta  kaikkivaltius ilmenee?

Tämä kevät

Onpa ihana nähdä vapaata vettä! Se merkitsee vapautta talven kahleista. Vaajavirta on jo sulattanut jäänsä virtaavilla paikoilla. 

Mitä ajattelimme kuukausi sitten, kun sota ei varjostanut mieliämme? Tuntuu, että elämä oli keveämpää ja sen raamit pehmeämmät.

Nopeasti mieli kutoo uusia kuvia, luo uhkakuvia tahtomattaan. Kaupunkikodin lähistölle aletaan rakentaa korkeita kerrostaloja. Menisinkö asumaan ylimpään kahdeksanteen kerrokseen? En, sinnehän pommit osuvat ensiksi. Missä on turvallisinta asua? Ei ainakaan lentosotakoulun tai varuskunnan lähellä. 

Ei pitäisi päästää mieltään laukkaamaan tällä tavalla. Tuntuu, että kirjoista lukemani sotakokemukset ja television uutiskuvat kietoutuvat nopeasti uudeksi maailmanhahmoksi.

Vaan vesi virtaa ja sulava lumi tuoksuu auringossa kuten viime vuonnakin.

Aamukävelyllä lainakoiran kanssa

Eivät sovi yhteen KGB-upseerien vakoilumaailmankuva ja luottamusyhteiskunnan toimintamalli. Valheellinen historiankirjoitus  ja totuuden haku eivät kohtaa. Ne ovat niin kaukana toisistaan kuin Ukrainan vilja- aitan runnellut pellot ja kaupungit ja lumivaipan alla uinuvat maisemamme. Joka sukupolvi uskoo, ettei sotaa enää voi tulla, niin kolmekymmenluvullakin. Taustalla pyörivät varustautumisen pyörät hyvässä ja pahassa. Rukouksen aallot kohoavat taivasta kohti. Kuuleeko kukaan?