Muistoahdistus

Joskus päivä on pilvessä, vaikka aurinko paistaisi, niinkuin eilisaamuna. Oli ollut pakkasyö. Hanki oli niin kovaa, että kesti kävellä. Hiihtelin vähän lähipelloilla. Luoma on jo sulamassa, kevät on ilmassa, mustarastas tullut. Joutsenpari seisoskeli lähistöllä, huuteli toisilleen. Yleensä tällainen antaa minulle suurta iloa. Nyt on kuin en tuntisi mitään. Viime öinä olen nukkunut lyhyitä pätkiä, herännyt joka unijakson jälkeen. Onko kuukin alkanut minua valvottaa? 

Istuin ja mietin, missä vika, mistä nämä masennuksen oireet. 

Mieleen nousi seuraavan viikonlopun tilaisuus, miehen veljen muistoseurat. Huomasin, että se pelotti minua, kauhistutti. Ohjelma on kuulemma tehty samalla mallilla kuin Sepon muistotilaisuus, paljon lyhyitä puheita. Tuntui, että minun on vaikea mennä sinne. Kuuden ja puolen vuoden takainen tilaisuus tuli lähelle. Mieheni äkkikuolema nousi pintaan. Kaikki yllättävä piti vain hoitaa nopeassa tahdissa ja pitää isot hautajaiset, vaikka en olisi jaksanut. Hyvähän se kyllä oli, että laaja ystäväpiiri sai hyvästellä hänet.  Siinä istuessani tunsin myös, että täältä puuttuu paljon, kun häntä ei ole. Yksinolo tuntui yksinäiseltä. Olen käynyt jo kyläilemässä niissä paikoissa, joihin minulla on avoin kutsu. Silti yksinolon tunteja on paljon. Heikkona hetkenä se tuntuu raskaalta. 

Jotenkin olo helpotti, kun tätä tunnustelin. Nukuinkin paremmin. Silti on  unenomainen olo.

Matteuspassion ilta.