Iloista pääsiäistä!

Pääsiäisen ilo oli läsnä kotikylän kauniissa kyläkirkossa. Aurinko paistoi alttarille korkeasta ikkunasta, pappi oli läsnäoleva ja selkeä, lähellä istui kauniisti veisaavia ihmisiä, ehtoollinen kutsui koolle. Kyläläisiä oli vain vähän. Monet vakiokävijät ovat jo poissa, uusia ei näy. 

Sisaren kanssa taas kierrettiin kotikylä ja käveltiin tuttua tutumpaa tietä kotimökin ohi. Otin kuvan avarasta maisemasta, joka avautui ikkunasta ja pihalta. Sellainen pitäisi minulle näkymän olla. Pihlaja oli olemassa jo 70 vuotta sitten. Tuttu lato nököttää navetan takana. Tuntuu vain hyvältä, että näitä pääsee kerran pari vuodessa katselemaan.

Ankea oloni on väistynyt. Tunteet muuttuvat vain ilmaisemalla, olen oppinut. Tämä kirjoittaminen on monesti palvellut tätä tarkoitusta. 

Joen kevättulva tuo elämäniloa kylänraitille. Puhumattakaan siitä ilosta, että sain toista vuorokautta olla sisareni seurassa. Toisen ihmisen läsnäolo tuntuu normaalilta olotilalta. Yksinolo on asia, johon tottuu. Jollekin toiselle se voi olla luontaisesti sopiva olotila.