Hellekuplassa

Kuva on yritys virkistää muistona, täällä ei vesiä näy.

En ole helleihmisiä, mutta kai näistä keleistä olisi hyvä myös nauttia. Aamulla seitsemän kahdeksan aikaan on vielä hyvä hetki. Menen yöpaidassani aamiaiseni kanssa ulos portaille tai tuolille istumaan. Nurmikko talon edessä on osin palanutta, mutta aamukastettakin kimaltelee vihreissä heinissä. Mikään lintu ei laula, kurki vain huutelee suolla. Mustarastas hypähtelee syreenin alla. Kahvi maistuu hyvältä ulkona.

Kolmena aamuna olen lähtenyt aamutuimaan mustikkaan lähistölle ja perannut ne muutamat litrat sitten ajan kanssa pihapöydän vieressä. Kolmantena aamuna kyllä sattui heti niin selkään, että piti lopettaa alkuunsa. On rutikuivaa, ei ole satanut moneen viikkoon. Marjatkin kaipaavat vettä. 

Aamuun kuuluu vielä se ihana kesävirkistykseni: Pesen hiet pois pihasaavissa lämmenneellä vedellä saunalla. Se virkistää pajon enemmän kuin suihku sisällä. Sen jälkeen onkin siestan aikaa suljettujen ikkunaverhojen takana ja ilmalämpöpumpun viilennyksen alla  iltaan asti. Lueskelen Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlaa, mikä oli yksi suosikkikirjani nuorempana. Sen kuvaama elämäntapa edustaa velvollisuudentuntoisen työminäni vastakohtaa. 

Illalla kahdeksan jälkeen on hyvä lähteä pyöräilemään kylätielle. Parempi olisi vielä myöhemmin, mutta tuntuu vähän myöhäiseltä lähteä yhdeksän jälkeen. Sitten on taas hiki pinnassa. Saavivesi on nyt aivan lämmintä ja pesen hiuksetkin. Kaadan napolla vettä päähäni ja lopulta koko pesuastiallisen päälleni. Olo on niin raikas ettei kylpyhuoneessa koskaan. Kuljeskelen vähissä vaatteissa antamassa vettä kukille ja vadelmapensaille. Ilta tuntuu lempeältä, hiljaiselta, tyyneltä. Auringon polte on poissa. Tekee mieli viipyillä pihalla. Hetken ajan on kaukana kavala maailma. 

Tulee mieleen illallinen Kreikassa kauan sitten. Havahduin siihen, että istuimmekin ulkotilassa, musta taivas yläpuolella ja oli lämmintä. En ollut kotomaassa koskaan kokenut niin lämmintä iltaa, että olisi luullut istuvansa sisätiloissa.

Yöllä voi kokea ihollaan ilman raikkauden, jos herättyään menee hetkeksi portaille kuulostelemaan hiljaisuutta. Keskiyön jälkeen on jo melko pimeää.

Helletilastoa

Tällainen helle, kuin nyt on pian pari viikkoa ollut, tuo pysähtyneen olotilan. Ulkona liikkuminen päivällä panee jarruttamaan tahtia, varsinkin jos on syytä muistaa sydäntään. Emme ole tottuneita kuumaan, me vanhat ainakaan. Muistan kyllä, että kesä 1955 oli lämmin ja erittäin kuiva, niin että meidän kaivosta loppui vesi. Isä haki tonkalla juomavettä erään naapurin syvästä kaivosta ja lehmille järvestä. Kun sain taas omasta kaivosta nostetuksi sangollisen raikasta vettä, rukoilin että se jotenkin lentäisi virvoittamaan Afrikan helteissä nääntyviä.

Saarimökin ensimmäiset 10 vuotta olivat kylmiä ja tuulisia, mutta se ei meitä haitannut. Kesä 1997 oli siellä ensimmäinen lämmin, jolloin tarkeni hyvin lueskella riippumatossakin. 

Kuuma kesä 2018 jäi kauhuna mieleen, kun olin huonossa kunnossa sydänoperaatioiden jälkeen. Pysyttelin tarkasti sisällä aurinkoa paossa, niinkuin poskesta siihen aikaan leikatun melanooman jälkihoidossa ohjeistettiin. Tunsin itseni vangiksi. Tylsää alkaa olla nytkin. 

Ajattelen monasti myös niitä, jotka ovat helteiden aikana ruumillisissa töissä vaikka rakennuksilla.

 Mittaushistorian 10 helteisintä kesää ovat tilaston mukaan:

• Vuosi 1937 64 hellepäivää
• Vuosi 2018 64 hellepäivää
• Vuosi 2010 58 hellepäivää
• Vuosi 2002 57 hellepäivää
• Vuosi 1997 56 hellepäivää
• Vuosi 2006 55 hellepäivää
• Vuosi 1947 53 hellepäivää
• Vuosi 1959 52 hellepäivää
• Vuosi 2013 51 hellepäivää
• Vuosi 1938 50 hellepäivää

Monet ihmiset kyllä nauttivat helteistä ja matkustavat kuumiin maihin, joiden asukkaat lienevät elinympäristöönsä tottuneita.  Jonkin verran lämpötilamuutoksiin tottuu meikäläinenkin ja oppii pitämään itsestään huolta. Ilmalämpöpumpun viilennys pitää sisätilat miellyttävinä. Ennen vuotta 2018 viilennystä ei ollut koskaan käytetty, vaikka laite oli ollut 

meillä jo kymmenen vuotta.  Talven tullessa pitää taas totutella kylmään. Mutta pelottaa ajatella ilmastonmuutoksen tulevia vuosikymmeniä monine haitallisine liitosilmiöineen ja nykytilannettakin vaikka Espanjassa. 

Mutta tulihan se nyt sittenkin kesä kumminkin ja aurinkoa riittää talvella muisteltavaksi.

Illalla pitää kulkea kastelukannun kanssa etenkin niiden kasvien ja pensaiden luo, jotka ovat vielä tekemässä jotain,  kukkimassa, kukkaan tulossa tai marjaa kypsyttämässä.

Olen vanhassa talossa koirahoitajana. Nuorempi väki, jonka seurasta on ollut ilo nauttia, ovat kaikki ajelleet pohjoisia maisemia ihailemaan. Koiran kanssa aamuvarhain kulkiessani ihailen tienvarsien kukkarunsautta; harakankelloa, päivänkakkaraa, mesiangervoa, ohdakkeita, horsmaa, ojakellukkaa, apilaa, mataraa.

Saarikuville jatkoa

Kun saarikuvista kiitettiin, innostun heti laittamaan niitä lisää:)

-Tällainen kivikasa, lausui kerran sukulaismies noustuaan saareen. Onhan se, mutta toiveena oli luotomainen paikka. Venematka on lisävaihe, mutta etuna on se, että hyttysiä on hyvin harvoin. Lapset ja koirat innostuvat kiertämään saarta kiviä pitkin. Sukulaisnuorisokin viihtyi aikoinaan hyvin täällä.

Kiviset reitit, joita ei ole juuri muokattu, ovat tarkoin kuljettavia, mutta jalka tottuu. Parissa päivässä huomasin jalkojeni muistavan parhaat ja tutut askelmat, jotka eivät ole, kumma kyllä, koskaan tuntuneet vaivalloisilta jalan alla. Märkiä sammalkiviä oppii varomaan. Huvilaa ja huussia ei ole koskaan aiottu pyytää maastoa mylläämään. Luonnossa ja vesimaisemassa oleminen on pääasia ja niitä olen joka kesä tähän blogiinkin eniten muistoiksi kuvannut. Miten nyt tulikin tämä liikkuminen mieleen.

Kun iäkkäät tätini, kauan sitten,  olivat selvinneet venevaiheesta, päässeet veneeseen ja siitä pois,  pysähtyi sydämen vajaatoiminnasta kärsivä Anna-täti katsomaan kivistä nousua rakennusten välistä ja sanoi: -Minä menenkin tätä alatietä. Se kääntyy kuvassa vasemmalle ennen sammaleista kiveä ja kiertää loivasti mökkipihaan ilman kiviä. Minäkin valitsen Annan alatien märillä keleillä. Ja joskus muulloinkin.

Ikääntyneen unitavoissa on se hyvä puoli, että voi nähdä aamuyön kauniita hetkiä. Nuoremmat eivät ole vielä koskaan nähneet auringonnousua tai aamusumua.

Viimeinen kuva on nurinpäin enkä saa sitä pysymään käännettynä. Ohjelma kääntää taivaat ja vedet päinvastoin tämänkaltaisissa kuvissa.

Veden välkkeessä

Taas tuli aika, että olen pikku saaren mökillä. Hankimme sen vuonna 1986, kun Kruunuhaan kivinen kaupunkiympäristö nosti minussa valtavan luontokaipuun. Paikasta tuli meille  vuosikymmenten mittainen luontohoitopaikka. Nyt tytär ottaa siitä vastuuta. Olen ajatellut, että pitää pikku hiljaa ottaa etäisyyttä ja luopua tästä henkisestikin. Läsnäolo nostaa  vähitellen vuosikymmenten muistoja ja tuntoja esiin. 

Kyllä minä vielä pystyn kapuilemaan näillä kivillä ja kallioilla ja nousemaan veneeseen. Vähän kankeampaa liikkuminen taitaa olla. Ehkä en yksin tänne enää tule. 

Tässä on ollut vaihtelevat säät, myrskyä ja tyventä. Järven lähellä kasvaneelle vesi on tärkeä elementti kaikissa muodoissaan. Vesi ja valo välkkyvät saaressa joka suunnalla. Kuviin jäävät useimmin kirkkaat säät, kun harmaista hetkistä tulee huonoja kuvia. Sehän on oikeastaan hyvä. "Päällimmäisiksi paremmat", Leino. 

Olen pitänyt täällä vuosikymmenet mökkipäiväkirjaa. Tytär pyysi, että keräsin ja kirjoittaisin sieltä muistiin mökin vaiheita ja myös, mitä käytännön asioita on milloinkin tehty. Siinä minulle ohjelmaa ensi talvelle. 

Kesällä 2025

Syreeni ja pihlaja tummuivat jo. Viileän vaihtelevat säät sallivat kukintojen kehittyä ajan kanssa.  Juhannusruusut eivät ehtineet aueta ihan juhannukseksi, mutta niillä main. Koivuangervo ja tatar kukkivat valkoisina. Unkarinsyreenistä siirretty pistokas on jostain syystä eri värinen kuin emonsa, vahvemman violetti.

Sata vuotta sitten puretun kivinavetan kivimuurin ala on vähän murheenkryyni, kun en ole jaksanut tai viitsinyt ylläpitää aloittamaamne rauniotarhaa. Kolmella sivulla on kivirauniota ja sen  sisäpiirissä kasvaa ja kukkii istuttamiani syreenejä, kahdenlaisia ruusuja ja kärhöä ja itsestään ilmaantunutta punaviinimarjaakin. Muuria ympäröivät koivut ja pihlajat. Keskusala on kuitenkin täynnä korkeata vuohenputkea, nokkosta  ja juolavehnää sekä niiden alla maahumalaa, jota siirsin sinne siinä turhassa toivossa, että matala kasvi voittaisi kilpailun. 

Pohja on epätasainen, joten en oikein uskalla ajella siellä päältäajettavalla. Niittytrimmerikin on, mutta se tuntuu kovin raskaalta työntää. Joskus niitän viidakkoa viikatteella ja kerään sieltä  nokkosta ja vuohenputkea, mutta  se rehottaa silti niin, etteivät pensaat pääse hyvin  esille. Jos joku kaapisi kaivinkoneella pois koko maa-aineksen ja tilalle tuotaisiin kunttaa, voisi korkea roska pysyä poissa. Paikka on navetan taustalla enkä tee sillä tavallaan mitään, mutta oli se rauniotarha kiva ajatus. Jos heti kesän alusta käyttäisin siellä niittytrimmeriä, kasvusto pysyisi matalana. Ajettavaa on vain muutenkin riittävästi joka puolella taloa.

Tällä viikolla olen tehnyt muutaman tunnin oikeita töitä: Katkonut vaivalloisesti hennolla pistosahalla ja karsinut vesurilla rankoja, joita metsään jäi runsaasti raivauksen jäljiltä. Olisi moottorisahakin, mutta en ole koskaan käyttänyt sitä. Muistelin siinä puuhassa isää, joka teki ikänsä ruumiillista työtä käsipelillä, pokasahalla, kirveellä ja lapiolla. Hän kuoli metsässä sydäninfarktiin 61-vuotiaana. Osa puista oli ohuita, osa painavia, otin vain tien läheltä parin kolmen metrin pituisina. Kaikki painaa enemmän kuin ennen. Talutin rangat pihalatoon polkupyörän päällä parinsadan metrin päästä. Olisi ollut kottikärrytkin vaihtoehtona. Onneksi kukaan ei nähnyt muorin köppääsiä puuhia. Kokonaista 20 kappaletta! Joskus ne pitäisi sitten jotenkin katkoa polttopuuksi. Pikku kasa siitä tulee, mutta yritin ikäänkuin vähän hakea puuta mieheni ja isäni ja veljeni puupuuhien muistoksi. Olisivatpa vielä täällä!

 Ja myös raahasin haitallisesti  pelloille kaadettuja puita ojanreunaan tai metsään. Kipeä käsi ei kiitä, mutta joskus on kiva tehdä ehkä nitron avulla tunnin pari  jotain, missä hiki virtaa ja kroppa ottaa happea. Sitten voi taas maata loppuvuoden.

Yöttömän yön aika on vielä. Elämme valossa. Nyt on tämä hetki. Pääskyspari ilmaantui tällä viikolla ilokseni pihapiiriin juuri kuten viime vuonnakin. Juttelen niille, kun ne istuvat langalla. Joskus havahtuu hymyilevän leppoisaan tunteeseen, että vanhan elämä on kuin loputonta sunnuntaita. Voi valita, tekeekö jotain vai onko nytkin  lepopäivä.

Kesäkuun pihatuoksut

Hyvä, että oli viileä kevät. Puiden kukinnot ovat vielä täällä parhaimmillaan. Syreenit kuistinpielissä ottavat aamulla portaille asujan vastaan vienolla ja makealla tuoksullaan.Kahdeksan syreeniäni eri puolilla pihaa kattavat alan kesäiseen hajumaailmaan.

Pihlajat ovat tulleet kukkaan. Niiden tuoksu on lähinnä kirpakka haju, joidenkin mielestä jopa kissanpissan haju läheltä haistellen, kauempaa kesäinen pyhän pihapuun lemahdus.

Pesin kaksi pientä mattoa ja sain mäntysuovan tuoksun pihamaalle. Se tuo minulle kesän tunnun.

Kielo kukkii, haistan sen ihanan hajuvesituoksun vain nenä kiinni kukissa.

Hain lähimetsästä vihta-aineksia. Metsässä tuoksuu kirpeä suopursu juuri nyt. Joillekin siitä voi tulla päänsärkyä, mutta läpi kulkiessa se tuo mieleen mukavan, kostean suon kevään.

Koivun lehti tuo tutun kesäisen  tuoksun saunavihtana koko saunatilaan. Kun laitan tulet kiukaan pesään, levittää saunan savu lauantaitunnelman koko pihapiiriin. Entäs ulkona kuivatetun pyykin tuoksu! Pesin makuuhuoneeni verhot ja petivaatteet ja laitoin illalla takaisin. 

Juhannusruusu on vasta nupulla, ehtii juhannukseksi aueta. Muitakin kukkivia pensaita on vielä valmistautumassa.

Voi olla, että hajuaistini on heikentynyt, mutta vielä tunnen nämä kesän tuojat. Sadesää nostaa hajut tuoreiksi.

Makujakin löytyy pihapiirin hortasta tietysti paljon, mutta muistatko suolaheinän, jota lapsena aina napsittiin suuhun?

Kuusenkerkkätee maistuu ja tuoksuu pihkaiselta kuuselta.

Saksankirveli tuoksuu ja maistuu lakritsilta.

Pian on tämä kukinta ohi. Nyt on aika katsella, haistella, maistella kesää, löytää ilon aiheita. Tallentaa kuvat tämän kesän muistoksi,

Ruskistuva syreenin kukinto lemahtaa vanhalle ja kuolevalle. Kasveilla on se etu, että ensi vuonna ne heräävät ja  kukoistavat uudelleen.

Hetki ja tuleva

Löysin varastoistani kellastuneen Kotiliesi-lehden marraskuulta 1933. Lehdessä on liitteenä syys-ja talvipukujen malleja ja kaavoja. Muotina on kapeus, hoikat linjat. Vaatemallit ovat siroja, naisellisia, helma polven alapuolelle. Lasten vaatteet ovat myös siroja, vyöllisiä. 

Kankaista mainitaan villageorgetti, gingham ja kretonki, mutta myös itse kudotut kankaat. Vaatteet ommeltiin enimmäkseen itse tai ompelija teki ne. "Käytännöllinen emäntä kutoo itse kankaat ja valmistaa vaatteet ja opettaa saman tyttärilleenkin". Kyllä piti naisten olla ahkeria ja monitaitoisia.

Näin oli vielä minun lapsuudessani viisikymmenluvulla. Paljon piti valmistaa kotona ja kylän ompelijalla oli aina kiire ennen koulun joulu- ja kevätjuhlia. Kaupoissa ei paljon ostettavaa ollut.

Lehti täyttyy nostalgisia mielikuvia nostavista sisällöistä.  Enimmäkseen siinä on  käsityö-, askartelu- ja neuleohjeita. Uutta, urheilullista naiskuvaa kuvaavat hiihtopukujen ohjeet tai myynti-ilmoitukset, kuten tekstissä kerrotaan.   Mukana on myös  mainoksia: Telefunken-radio,  korollisia kalossipäällyskenkiä, sitruunalunta tai Diamond Cold Creamia, Orvo- tai Lux- saippuaa  kauniiseen ihoon, ryijyntekopaketteja.

Vuonna 1933 Euroopassa oli kova lama ja poliittinen kuohunta. Kansallisaatteet nousivat, Saksassa alkoi natsismiin johtanut liikehdintä. 

Kuuden vuoden kuluttua nämä Kotilieden lukijat olivat uudessa tilanteessa. Alkoi talvisota. Sota määräsi käsitöitäkin. Kudottiin jatkuvasti sukkia ja muuta lämmintä sotarintamalle lähetettäviksi. Lukuisat toimeliaat naiset olivat moninaisissa lottatehtävissä. Suomen naiset joutuivat venyttämään ja osoittamaan voimansa kaikin tavoin.

Minua kiehtoo pysähtymisessä menneen ajan hetkeen se, ettei silloin voida tietää tulevasta sitä, minkä myöhemmän ajan ihminen tietää.  Mitähän aikaa me nyt elämme? Mitä tiedämme kuuden vuoden kuluttua, jos olemme elossa? Onko sellaista, mitä emme haluaisi tietää, vai päinvastoin?