Koko aamupäivän satoi lunta, valkoista ikkunan täydeltä. Tuli sisälläolon tunnelma, äänikirjan ,(Pirkko Saision Passio) ja käsityön tunnelma. Jätin helpommin mielestä aikeen lähteä Lapualle virsiseuroihin ja Torppaa katsastamaan. Tuntui liian työläältä pakata, lähteä lumisateessa bussille ja junalle, selvittää jatkoyhteys perille. Ja kaiken ympärille on taas noussut koronan hiipivä uhka. En ole ilman suojauksia liikkunut tähänkään asti, mutta on ollut vapauden tunnetta mennä ihmisten joukkoon. Nyt taas arvioi riskejä, jättää menoja väliin ettei kuljettaisi tartuntaa, supistaa elämäänsä, lisää sisäisiä liikkumisrajoituksia. Miettii sainko tartuntaa pikkutytöltä, joka uimahallin pesupaikalla selosti minulle isoäitinsä ja arveli minunkin voivan olla sukulainen. On tämä virus aika pitkä jatkokertomus, lienee jatkuva tarina, jonka kanssa pitää elää.
Kuva ei ole minun ottamani, vaan on sukulaisperheeltä, en tiedä kuka heistä kuvan otti. Se kuvaa järveä, jota niin mielelläni katselisin, nyt täytyy tyytyä kuvaan. Kun on sidottu paikkaan, pitää antaa ajatuksen liikkua. Se lienee vanhenevan ihmisen maailmaa muutoinkin. Ensimmäisessä blogissa kerroin hoivaosaston liikkumattomasta ja puhumattomasta naisesta, joka yhtäkkiä sanoi peittonsa alta: -Voi tulikohan ny vähä liika sakiaa! Mieli liikkui sidotun kehon ja ajan ulkopuolella, oman hellan vierellä varmaan. Se on lohduttava tieto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti