Hyvää vuotta 2024

Olkoon uusi vuosi 2024 meille kaikille hyvä, parempi kuin vuosi 2023! Että sairaus paranisi, terveys vahvistuisi, riidat ratkeaisivat, keskeneräiset asiat saataisiin sovituiksi loppuun, että sopua rakentuisi, että rakkaus uudistuisi, että toivova löytäisi kumppanin, että rahat riittäisivät, että löytyisi uutta työtä, että voimat riittäisivät, että löytyisi opintopolku, että koulu sujuisi, että löytyisi iloa ja innostusta, että mieli olisi rauhallinen ja tyyni, että kansat lopettaisivat lapselliset, tuhoisat sotaleikkinsä, että aseiden sijaan rahaa käytettäisiin ihmisten ja luonnon auttamiseen, että kärsimyksen sijaan ihmiset tuottaisivat toisilleen iloa, että Jumala olisi hyvä ja kaikkivaltias, että olisi rauha!

Kuusen takaa

Kyllä olo tuntuu hyvältä täällä kuusen takana, isun sivustavedettävässä vällyjen päällä lueskellen! Tuli humisee takassa. 

Täysi viikko elettiin nuorempien ihmisten elämää ja perhettä. Heillekin kelpaavat arktiset maalaishuvit,  pihasauna ja palju jouluisessa lumisateessa. Kaakkuni ja laatikkoni hupenivat vauhdilla. 

Nyt on tupa siivottu taas, matot lumipesty ja hiljaisuus vallitsee. Hedelmäkakkua jätin itselleni palan ja nyt se vasta on oikein hyvää.

Tässä voi aina hetkeksi jättää yksittäisten ihmisten  ja valtioiden toisilleen aikaansaamat tuhot tuonne kuusenoksien taakse, ajatella että on turvassa, kuunnella kellon raksutusta, levätä, nukahtaa hetkeksi. Nousta kohentamaan tulta, katsoa lumen alta kimmeltäviä pihakuusen  valoja pimenevää iltaa vasten. Kääriytyä pimeän syliin. Mielessä on äskeinen uni, lahjahetki. Mies oli vieressä, olimme nuoria, elossa molemmat. Sanoin, että  on ollut tyhjää ja kamalaa, kun olen luullut että olet kuollut. 

Hyvää Joulua!

Taas on päästy talvipäivän seisaukseen ja jouluun. Maapallo pyörii radallaan, ihmiset juhlistavat taitekohtia, kuka mitenkin ja monenlaisissa tilanteissa. Joku on ensimmäistä joulua ilman puolisoa, jonkun huolet ovat hellittäneet, jollakin elämän kriisi on kesken. Sodat jatkuvat, sitä on tuskallista ajatellakaan. 

Olen ollut kahtena koronajouluna yksin ja se oli hyvin levollista ja juhlavaa. Televisiossa ja radiossa on paljon hyvää ohjelmaa. Ajattelin, että yksinkin on hyvä viettää ja laittaa joulua. Arkeahan riittää jokaisella. Nyt olen ajan kanssa valmistellut perhejoulua. Yksi asia kerrallaan, rauhallisesti paneutuen, kun aikaa on. 

Toivotan joulurauhaa jokaiseen tupaan ja kotiin!

Hämyinen maa

Hiljainen tienoo, hämyinen maa... Pehmeä hämärä peittää tienoot keskellä päivääkin. Päivä on lyhyt, lyhimmillään, pimeää on pitkästi. Ilta on pitkä. Tämä on jotenkin ihanaa, tämä vuodenaikojen rikkaus. Pimeän taitekohdan kruunaa joulu. Valoketjut ja lyhdyt loistavat pimeässä. Pikku hiljaa lisäilen niitä. Sisällä mausteiset kakkutuoksut leviävät uunista. On onnellista leipoa toivomusleipomuksia.

Tuuli on nousemassa ja pöllyttelee lumia pois puiden oksilta. Lumiset kuuset ovat niin kauniita. Nyt on saanut olla pitkään niiden keskellä kuin syleilyssä. Muistan aina,  kuinka kansalaisopiston maalauspiirissä yksi osallistuja hartaasti maalasi vieressäni lumisten kuusten taulua. Siitä tuli kaunis.

Suurten kuusten ja mäntyjen rinnalla uinuvat taimikot. Pian ne taas alkavat yhteyttää ja kasvaa, kuluttavat hiilidioksidia ja sitovat hiiltä. Hyvä, että on pakkasia. Ne suojelevat puita tuholaisten leviämiseltä ja myös talojen seiniä kostumiselta verrattuna lauhoihin, kosteisiin säihin.

Luonnossa on nytkin elämää. Eläinten jälkiä tulee joka yö. Harmi, etten niitä juuri koskaan näe. Vain kerran olen nähnyt ketun pihapiirissä, jäniksen joskus, kauriin ja peuroja samoin.

Olen säilyttänyt joulukortteja, osa on tätieni perua kahdeksankymmenluvulta. Tein niistä uusia kortteja, varsinkin pienimmälle lapsenlapselle. Koulun korttiaskartelusta minulla on tallella tämä, ikäänkuin pieni kassi,  ainakin seitsemänkymmenen vuoden takaa! Onko tuttua? 

.

Kotimiehenä

Täällä makailen tyttären sängyllä, katselen jouluvalojen läpi kadunvarren huurteisia koivuja ja lumisia kuusia ja luen kolmatta kertaa Lundbergin Jäätä. Koira makoilee sängyn vieressä. Olen kotimiehenä.

Päivät kuluvat runsaslukuisten ulkoilujen ja makailujen vuorottelussa. Koira on levollinen, on kotonaan ja tottunut minuun. Turhaan pelkäsin, että se on levoton. Kuljemme metsiköissä ja pikkupoluilla, koira temmeltää lumessa. Ulkona on reilu pakkanen. Pidän maskia kasvoilla lämmittämässä hengitysilmaa, mutta silti vähän rinnassa tuntuu karhealta. Kyllä täällä voi asua ja viihtyä, palvelujen ja ihmisten keskellä, mutta pian olen taas vanhaa tupaa lämmittämässä.

Kaupunkireissuni alkusyy oli rokotusten ottaminen ja kolestrolikoe.  Kolestrolia pitää seurata, kun LDL:n pitäisi minulla nykyään olla alle 1.4. Lisälääkitykset statiinien ohellla eivät ole sopineet vatsalle. Nuorempana vatsa ei reagoinut mihinkään, nyt mikään uusi ei tunnu sopivan. Haettu arvo oli nyt toivotulla tasolla, 1.3. Jouduin kuitenkin äskettäin jättämään Alentajankin pois ja taas ei tiedä, riittääkö lääkitys. Minun huonon kolestrolin arvoni eivät ole missään vaiheessa ylittäneet viiterajoja, ja silti oli suonet tukossa

Kolestrolin merkityksestä sepelvaltimotaudissa kiistellään edelleen, samoin statiineista. Joidenkin näkemysten mukaan vanhojen ihmisten ei pitäisi käyttää statiineja. Minä koetan kiltisti noudattaa lääkärien ohjeita, haitoista huolimatta, kun mihinkään muuhunkaan neuvoon ei voi turvata. Isän suvun geeniperimä yllätti.

Yötä myöten olen jo toiseen kertaan lukenut/ kuunnellut Shelley Readin kirjaa Minne virta kuljettaa. Se on monitasoinen kasvutarina, jossa Coloradon luonto, rakkaus, politiikka alkuperäiskansat  ja kohtalot kutoutuvat kiehtovaksi ja sinnikkääksi kertomukseksi. Mirjami Heikkisen rauhallinen luenta luo taustan myös nukahtamiselle. Tämä voi olla yksi äänikirjan toimiva, vaikkakin kirjallisuuden kannalta kyseenalainen käyttötapa.

Adventin valoa

Adventista alkaen joulua kohti lisäämme valoa hälventämään pimeää,

tuomaan iloa ja toivoa.

Sanatonta viestiä

Usea kyläläinen  on kertonut katsovansa minun ikkunoihini nähdäkseen, olenko paikalla, onko säleverhoja liikuteltu. Se tuntuu minusta mukavalta. Minäkin katselen kävellessäni elämän merkkejä hiljaisella kylätiellä. Ihmisiä ei juuri näe, joskus autossa nostetaan kättä. Jäniksen jälkiä on paljon, kuinka nekin oikein talven pärjäävät? Nauhaketjujälki voi olla ketun, oravia hyppii puitten lähellä. Peurojen jälkiä ei ole näkynyt tänä talvena. Suden jälkiä en ole löytänyt. Asumattoman talon verhot ovat aina samalla tavalla. Pimeän aikana näkee valoista, ovatko vapaa-aikakäyttäjät tulleet paikalle, kesällä kuulee ruohonleikkurin tai moottorisahan äänet. 

Viime yönä on satanut paksusti lunta, mikä peittää entiset jäljet. Osanaapurit ovat lähteneet, kun pihatien lumi lepää koskemattomana. Iäkäs asukas on näköjään saanut kelkan kanssa haetuksi postinsa postilaatikosta tien toiselta puolelta.  Postiauto onkin siitä kääntynyt takaisin, meille asti ei autolla ollut tänään asiaa. Seuraavalle talolle ei varmaan tule enää paperista päivälehteä, kun postiauto ei ole koukannut laatikolle. 

 Tien laidassa näin  koiranjälkien vieressä askellusta, jota en ole ennen nähnyt, varpaat ulospäin kääntyvää. Ihme ja kumma, vastaan tuli nuori nainen kahden hienon koiran kanssa, koirat tempoivat naruissaan. Hän sanoi: -Koirat aivan järkyttyvät, kun täällä ei ole vielä koskaan kukaan tullut vastaan. Hän oli uusi asukas kilometrin päästä. Toivotin tervetulleeksi kylälle. Tuli pari lausetta sanallistakin viestintää.

Usein määränpääni on laavu, jonka kyljessä on nimivihko laatikossa. Siitä näkee, ketkä ovat hiljattain täällä liikkuneet. Viime viikkoina olen saanut panna yhtäläisyysmerkkiä oman nimeni alle, kun muita kävijöitä ei ole ollut. Laitan nimeni, jotta osallistun siten kylän niukkaan liikehdintään.

Päivä lyhenee, pehmeä hämärä ja lumi hiljentävät äänet entisestään. Hämäräkytkimellä toimivat ulkolyhdyt syttyvät yhä aiemmin. Keskikesän iltoina olen ajatellut, kuinka sen taas kestää, kun kahdelta jo hämärtyy. Sain äsken ystävän viestissä Kyllikki Villan runonsäkeen:  "Kuinka uskallan olla näin onnellinen sumuisessa marrasmaisemassa, lyhenevän päivän keskellä". Sitähän minäkin, siitä huolimatta että mieleni kantaa joidenkin ihmisten vakavia murheita ja repiviä taakkoja.

J.K. Kyllä niitä kauriita ja vastaavia näyttää kuitenkin olevan, kun nyt paksussa lumessa näkyy useissa kohdin teräviä sorkaeläimen jälkiä. Ne tulevat metsästä suoraan tien poikki. Autoilijat saavat varoa.

Vanhuusvalmennus?

Kolmas huone- blogin Ellinoora mainitsi termin  "yksinäiseen vanhuuteen valmentaminen".  Se sai minut miettimään, mitä se voisi tarkoittaa. 

Näen asian kahdelta kulmalta. Ensiksi: Leskeksi jääminen tai muutoin yksin eläminen. Toiseksi: Oman kunnon ja toimintakyvyn heikkeneminen.  Voiko näihin valmentautua ja varautua? Kuka voisi auttaa pohtimaan näitä asioita? 

Ajattelisin, että ensimmäinen asia on se, että uskaltaa ajatella näitä asioita. Olen tavannut ihmisiä, jotka torjuvat nämä vaikeat näköalat eikä niitä oteta koskaan puheeksi. Onko ennalta puhumisesta ja ajattelemisesta apua, en osaa kyllä sanoa. Kuitenkin esim. edunvalvontavaltuutus pitää tehdä silloin, kun on vielä toimintakykyinen. Minä pystyin hoitamaan tätini ja veljeni asiat pankkivaltakirjalla, jonka he olivat kumpikin omasta aloitteestaan minulle ajoissa tehneet. Nyt mahdollisesti vaaditaan  todistettua valtuutusasiakirjaa.

Voiko yksin jäämiseen varautua? Onko siitä apua, vai sopeutuuko ihminen aikanaan siihen, mikä kulloinkin kohtaa. Alkavatko puolisot tätä ajatellessaan hankkia taitoja, jotta osaisi hoitaa tai tehdä asioita, jotka toinen on hoitanut?  Ennalta murehtiminen ja pelkääminen ainakin vievät vain voimia tältä päivältä, mutta elämänkaaren vaiheiden tiedostaminen voi auttaa kulkemaan tyynemmin raskaitakin polkuja. Löysin  vanhan blogikirjoitukseni Vaelluksia ajassa helmikuulta 2015, vajaat puoli vuotta ennen mieheni äkillistä kuolemaa. Jotenkin siinä kirjoitushetkessä oli läsnä tietoisuus ihmisen pienuudesta elämänkulun vaiheissa ja se, että voi elää vain tätä päivää. Olen ajatellut, että tämä leskiblogini voisi jotenkin piirtää lukijoille tätä elämänvaihetta, jos se kohdalle tulee.

Nyt sotealueet mainitsevat yhteisöllisen asumisen vanhusten turvana. En tiedä, mitä se tarkoittaa, sitäkö, että asutaan muiden kanssa saman katon alla, mutta palvelut pitäisi saada kotipalvelusta. Perhehoito luo yhteisöllistä turvaa, mutta niitä on vähän ja sieltä pitää lähteä, kun sairastuu ja heikkenee. Vielä toiminnallisten ihmisten yksinäisyyttä lievittävät kyllä yhteisölliset talot, kuten Keski-Suomen  Ilonatalot. Niissä ei kuitenkaan ole kotipalveluja eikä ruokailuja. 

Miten varautua kunnon heikentymiseen? Tietysti ensimmäinen asia on koettaa ylläpitää kuntoa, erityisesti jalkojen voimia. Mutta se ei loppuun asti riitä. Asunnon kynnysten poisto, vessaan pääsy apuvälineiden kanssa, ulos pääsy rollaattorin kanssa tai  pyörätuolillakin, keittiön apuvälineet kipeiden käsien avuksi, suostuminen toisenlaiseen elämään kuin ennen vaikka siivouksen suhteen. Teillä on varmaan lisää keinoja. 

Mistä palveluja? Kunnalliset palvelut ovat etusijalla, mutta pelottavaa on niiden kutistuminen. Eräs tuttava sai kotiin erinomaista apua kotisairaanhoitajalta laboratoriokokeita ja  koronarokotuksia myöten. Mahtaisiko sitä nyt saada? Moni moittii kunnallisia ruokapalveluja, mutta moni niillä pärjääkin. Arvostan niitä, jotka perustavat yksityisiä kotipalveluyrityksiä. Toivottavasti niitä tulee runsaasti lisää.  He voivat tehdä kotona monenlaisia aputoimia. Kotitalousvähennyksen kanssa ne eivät välttämättä ole paljon kalliimpiakaan kuin kunnalliset. Pihatöihin voi löytyä kylätalkkareita tai muita yrittäjiä, ellei lähipiiristä löydy apua. Ympärivuorokautista apua saa yhä vähemmän, vaikka meitä on enemmän. Ikäihmisten kunto on tutkimusten mukaan kohentunut ja moni voi elää kotona pitempään kuin ennen.Turvaton elämänvaihe voi silti olla liian monen kohtalona.

Olen nähnyt läheltä, kuinka paljon toimintakykyistä avustajaa tarvitaan, kun itse ei enää osaa soittaa ja etsiä tarvittavia apuja. Siksi minäkin olen kirjoilla tyttäreni lähellä. Kuitenkaan ei haluaisi raskauttaa liiaksi läheisten elämää, jossa yleensä riittää haastetta muutoinkin.

Jokainen toivoo, että humeeti säilyisi ja jalat toimisivat, kunnes pääsisi nopeasti täältä pois. Elämän virrassa olemme kuin lastu laineilla. Kaikkea ei voi hallita. Muutokset voivat olla äkillisiä. En minä osaa kuin huokaista ja panna kädet ristiin.

Minua on viime viikkoina hemmoteltu television ruotsalaisilla dekkarisarjoilla Wallander sekä Beck. Ne näyttävät perättäin katsoessa elämänkaaren kulkua. Beckin vanhimmat jaksot ovat 1990- luvulta, Wallanderin parinkymmenen vuoden takaa. Päähenkilöt ovat ikäänkuin tuttuja ihmisiä, tunnen joidenkin esittäjien kohtaloitakin. Sarjojen vetonaulojen Lindan sekä Gunvaldin esittäjät ovat sortuneet huumeisiin ja Linda on kuollutkin. Viimeisissä jaksoissa komisariot ovat dementoituvia, sairastelevia, yksin asuvia, joita ei ole kiva katsoa, toisin kun heitä nuorina muutama vuosikymmen sitten. 

Minulle nämä ruotsalaissarjat tuovat mieleen parhaat nuoruuskesäni Tukholmassa, töissä vanhainkodeissa. Silloin osasin puhua ruotsia. Olen joutunut nuorentamaan päivärytmiäni, kun elokuvat alkavat vasta yhdeksältä!

Mökinmuorina

En oikein tiedä, mistä tämä mökinmuorin yksinkertaisen  elämän kaipuuni on peräisin. Lapsuudesta varmaan, mutta monelle vaikutus voi olla päinvastainen. Kahdeksankymmenluvulla hankitun ihanan, pienen saarimökkimme käyttö oli minulle helppoa, kun vain solahdin koko lapsuusajalta tuttuun muottiin, veden kantoon sisään ja ulos, puulämmitykseen, ulkohuussiin.

En ole ainoa lajissani. Mummonmökit- facebookissa on yli 30000 jäsentä. Osalla on pieni tupa, osa vasta haaveilee siitä. Muitakin samantapaisia sivustoja on. Elämä ilman mukavuuksia on monille tärkeätä. Mediassa esitellään usein pieniä koteja, joista osa on asuntovaunuja. Tällä hetkellä katsotaan paljon erästä Korpimuijan kanavaa, jossa korvessa yksin asuva nuori nainen nostaa kaivosta vettä ja hakkaa halkoja  Yhteistä tässä genressä on asumisen pienuus ja yksinkertaisuus. Vastakohtana ovat suuret, viimeiseen asti koneistetut ja automatisoidut asunnot.

Motivaationa monella on luonnonmukaisuus ja pärjääminen ilman sähköä mahdollisissa kriisitilanteissa. Minäkin haluaisin tänne ulkohuussin, lähinnä varalle. Pitäisi löytää sille  rakentaja. Tässä talossa on kyllä perusmukavuudet, enkä ole niitä poistamassa.

Takan käyttö ruuanlaittoon tuo mieleeni isoäidin, joka ikänsä teki ruuan avotakassa tai leivinuunissa. Täällä ei ole kumpaakaan, mutta takkapesässä hautui viime yönä erittäin maukas hirssipuuro. Seuraavaksi kokeilen liha- juurespataa.

Näin taas facebookin susivaroitussivustolla merkinnän jäljistä aivan pihapiirissäni. En ole itse erottanut suden jälkiä. Olen taas kävellyt pimeässäkin otsalampun kanssa. Eiköhän susi karta sellaista kulkijaa? Iso karhun läjä oli vajaan kilometrin päässä muutama viikko sitten. Lapsena ei metsää tarvinnut pelätä tai varoa.  Metsä oli mieluinen leikki- ja marjapaikka, murrosiässä rauhoittumispaikkakin. Puut seisovat tässäkin lähellä levollisina, maasta taivasta kohti kasvaen,  vuosikymmenten rauhaa huokuen. Karhu nukkuu nyt, susi kulkee jossain pitkin metsiä.

Marraskuun päiviä

   auringonkukkapelto

Kostea harmaus ja pimeys jatkuvat päivästä toiseen. On kuitenkin hyvä  hengittää ja kävellä ulkona. Syrjäkylän ilma on puhdasta ja raikasta. Muuta savulaskeumaa ei ole kuin parin talon tienoilla  mahdollisesti leijaileva takanpolton hyvä tuoksu. Marraskuinen maisema lepää sumussa. Ihmettelen, että pihan pensaissa ovat lehdet tallella. Purppuraheisiangervo ei ole pudottanut yhtään lehteä.

Joinakin päivinä en näe ketään, jonain päivinä kävelen lapsuusystäväni kanssa. Joskus on monta puhelua päivässä, jaetaan elämän hyvää ja huonoa. Juhlahetki on viikottainen videopuhelutunti ystävän kanssa. Joskus en puhu sanaakaan koko päivänä, ellen sitten ihan harjoituksen vuoksi itsekseni. Erakkopäivän iltana on hyvä avata televisio ja nähdä ihmisiä siellä.

 Lukeminen tai kirjan kuuntelu on näiden päivien pääasiallinen viihdyke. Tällä hetkellä vietän aikaa peräpohjalaisen murteen Lapissa, Kari Kaulasen Kuuramäki-sarjan myötä, tai Bergen-Belsenin keskitysleirissä Hannah Pick-Goslarin kanssa, kirjassa "Ystäväni Anne Frank". Myöhäisinä hetkinä kuuntelen Anthony Doerrin maineikasta  kirjaa " Kaikki se valo, jota emme näe". Kaikki kirjat kertovat sota-ajasta. Muunlaisia ei käsiini ole pitkään aikaan tullutkaan. Useimmiten luettavana on yksi kirja kerrallaan, mutta nyt kirjastoauton oikeat kirjat ovat nettikirjojen lisänä.

Odotin kovasti Marika Riikosen kirjaa "Yksin, kiitos". Se nostaa elämäntavan vaihtoehdoksi yksin elämisen ja viihtymisen vaihtoehdon, itse valittuna tai elämän käänteissä toteutuvana ja hyväksyttynä. Se kuvataan vastakohtana parisuhteessa elämisen ensisijaiselle, ikäänkuin pakolliselle, normaalina pidetylle mallille. Yksin elämiseen tai yksinolon tarpeeseen liittyy usein jonkinlaista häpeää. Kyllä kirja on kiinnostava ja nostaa esiin tärkeän asian, mutta se on kirjoitettu kovin subjektiivisesti ja syyttelevästi. Laajempi, objektiivisempi käsittely olisi tervetullutta. Moni ihminen tarvitsee jaksaakseen myös yksin olemista ja omaa reviiriä. Moni yksin elävä kokee sen elämäntavan  sopivan itselleen eikä haluaisi vaihtaa sitä toisenlaiseksi, (paitsi jos mun tuttuni tulisi, ennen nähtyni näkyisi).

Karhunpesässä

Päivä valkenee himmeän harmaan sumuiseksi. Jo iltapäivällä alkaa hämärtyä. Vielä seitsemän viikon ajan päivä lyhenee. Lämpötila on noussut lämpöasteiksi. Viidentoista sentin lumikerros alkaa sulaa. Lumilapion levyiset pihapolkuni sulavat ruohoisiksi. Katolta alkaa kuulua muksahtelua. Lumet vierivät alas. Voin vielä päästä kokeilemaan uutta teleskooppivartista räystäskourun puhdistajaa. 

Päivä kuluu  hiljaisesti. Haen puita vajasta, teen tulia puuhellaan ja takkaan, kypsennän uuniperunoita takan hiilloksessa, lueskelen, kuuntelen radiosta pyhäinpäivän ohjelmia, käyn kävelemässä ennen pimeää. En pääse hautausmaille viemään kynttilöitä. Sytyttelen niitä kotona. On Pyhäinpäivä, ei mikään muun niminen päivä.

Töissä ollessani haaveilin keskitalvesta karhunpesänä, jolloin voisi vetäytyä talviunille. Nyt se on mahdollista. Tosin en ole kaamosuupumusta tuntenut sen jälkeen kun aloin säännöllisesti käyttää d- vitamiinia, 20- 50 mg. Elämän piiri pienenee pimeän myötä, supistuu, liikkumisaika lyhenee keskipäivän kohtaan. Ei lähdetä pyöräilemään iltaseitsemältä. En ole susien pelossa juuri liikkunut pimeässä kuten ennen. 

Tupa on lämmin, karhu on pesässään, pimeä kiertyy sen ympärille ellei kuu ole valaisemassa.

Kulttuurimatkalla

Juna liikkuu kohti pohjoista. Kulttuuri- ja seuramatkani on lopuillaan. Kun Simpsiö ja toisella puolella tuulipuisto näkyvät, on aika nousta junasta lähtöä varten.

Ystävälle kahdeksankymppislahjamme toisen ystävän kanssa sisälsi kivan aterian italialaisravintola Oliviassa, entisessä korkeassa lipunmyyntihallissa, sekä RSO:n värikkään konsertin Musiikkitalossa. Beethoven, Strauss, Schreker. Yksi illan "nyt on juuri tämä hetki" - kohdista oli pianosolisti Juho Pohjosen ylimääräinen, unelmoiva Rameaun Sarabande pimennetyssä salissa.  Konserttitalon rivit olivat lähes täynnä kansaa. 

Ennen junani lähtöä kävin Ateneumissa katsomassa impressionistien näyttelyä ja vähän muutakin. Monet, Renoir, Finch, Halonen, Enckell...Siellä oli paikoin ihan tungosta. Kyllä kansa harrastaa korkeakulttuuriakin. Kirjamessut jäivät minulta väliin. Seuraa oli perillä, yksi ilta kahdeksanvuotiaan iloja ja suruja. Oli menomatkalla harvinaista juttuseuraakin. Kuulin kiinnostavasta yhteisöasumisesta. Meillä oli useita yhtäläisiä elämäntilanteita.  Nuorena matkoilla aina pyydettiin osoite ja alettiin kirjeenvaihtokavereiksi, nyt ei mainita nimiä. Tosin löysin nimen helposti netistä keskustelun perusteella, mutta enpä tee sillä mitään. Ei tässä iässä enää kerää uusia kavereita, vaikka se voisi olla hyväkin ajatus. Helsingissä on hauska käydä aina joskus. Toisen yön yövyin anoppikaverin viehättävässä kodissa viisikymmenluvun kodikkassa kaupunginosassa. Kolmen eri majapaikan kautta kulki tämä reissu.

Pian alan taas, välietapin jälkeen, asettua Torppakodin hiljaisuuteen. Saatan kuunnella Areenasta konsertin uudelleen.

Albert Gebhard, Orpo.

Torpan syyslomaa

Olipa hieno syyslomaviikko! Molemmat lapset pesueineen tulivat tänne. Kummatkin olivat kolme yötä, mutta vain yhden yön yhtä aikaa. Vinttikamaria lämmitettiin jo etukäteen ja yksi vietti yön kylmässä tilassa retkimakuupussissa, joka riittää pakkasessakin. Paljua ja saunaa lämmitettiin kolme kertaa. Nuorin  lapsenlapsi sisusti tyhjää navettaa. Tähtitaivas linnunratoineen ilahdutti kaupunkien valosumussa asuvia. Toivon, että kaikki olisivat saaneet rentoutumisesta ja yhdessäolosta lisää voimia elämäntaisteluihinsa. 

Onhan siinä kaikessa hommaa, leipomista ja ruuanlaittoa ja järjestelyä etukäteenkin, mutta yllättävän hyvin jaksoin tällä kertaa tätä iloista puuhaa. Troppasin kyllä ylimääräistä, nitroakin muutaman kerran. Jos saa nukutuksi tapahtumarikkaan päivän jälkeen, jaksaa yhtä ja toista seuraavanakin päivänä. Olen ehkä oppinut ottamaan rennommin. Tiskivuoroja riitti. Nyt lepäillään hiljaisessa talossa. 

Kuuntelin hiljattain Ikääntyvien yliopistossa gerontologian professori Taina Rantasen luentoa otsikolla Muuttunut ja entistä aktiivisempi vanhuus. Tutkimusten mukaan eläkkeellä olevien kunto on kohentunut huomattavasti. Kahdeksankymppinen on kuin entinen seitsenkymppinen.  Uusi käsite kattamaan eläkkeelläolon alkupuolta on myöhäiskeski-ikä. Elinikä on pidentynyt ikäänkuin eläkeajan keskeltä, ei loppuvuosista. Pidän kyllä termiä outona. Taina Rantasen tausta on liikuntatieteellinen ja se kuului mielipiteissä. Minua on miellyttänyt Tornstamin gerotranssendenssiteoria. Sen mukaan ikäihminen saattaa irrottautua työikäisten mittareista ja rakentaa itselleen sopivan elämäntavan toisenlaisin arvoin. Rantanen piti tätä teoriaa passiivisena lamautumisena. Hän arvosti keski-iän aktiivisen elämän  kriteerien jatkumista vanhana. Itse hän aikoo perustaa yrityksen jäädessään eläkkeelle. Tutkimuksissa kuitenkin oli häntä ihmetyttävä piirre: Monet iäkkäät olivat elämäänsä tyytyväisiä ja kiitollisia, vaikka eivät enää paljon pystyneet liikkumaan ja toimimaan. 

Tutkimusten mukaan toimintakyvyn heikkenevä muutos ilmenee keskimäärin kymmenen vuotta ennen kuolemaa ja kaksi viimeistä vuotta ovat heikkouden ja avuntarpeen aikaa. Luennossa ei mainittu mitään isoista sairauksista tai tapaturmista. Aktiivisuuden ja kunnon ylläpito auttaa toki, mutta elämä voi silti yllättää varsin radikaalisti. 

Alkoiko minun viimeinen kymmeneni 72- vuotiaana, kun sydänsairaus puhkesi esiin? Olen kuitenkin paljon toipunut. 

On tämä elämä loppuun saakka yllättävää. Siihen on vain suostuttava.

Tyyni piste

Mielen rauha on kovalla koetuksella maailmassa, jossa rauhaa ei ole. Sodanjälkeinen sukupolvi ehti jo ajatella, että näillä mantereilla ihminen on kehittynyt ja oppinut jotain kovista sodistaan. Osa meistä on ehtinyt jo hautaan siinä uskossa. Vallan halu ajaa psykopaattisia johtajia tapattamaan alaisiaan ja naapureitaan. Ja voi tuo Israelin ruutitynnöriala, jonne vahvat kilpailevat uskot keskittyvät eivät mahdu samaan ahtaaseen  tilaan, sopimukset ovat vaikeita. Kerran olen käynyt Jerusalemissa päiväseltään. Kultaiset kadut, voimakas pyhien voimien tuntu, kaikkien pyhäkoulukertomusten elpyminen eläviksi, Itkumuurin tiivis tunnelma jäivät mieleen. Vieressä iso moskeija.

Ihminen täällä kaukana ei pysty eikä jaksa kauan kantaa juutalaisten hätää yllätysrakettien alla tai palestiinalaisten perheiden ahdinkoa Gazan aitauksessa pommien tiellä. Tai Ukrainan poikien venymistä sotaoloissa kuukaudesta toiseen. Kun sitä yrittää, turtuu, lannistuu voimattomuuteen.

Lähempänäkin voi olla suurta hätää. Perheväkivalta, väkivallalla uhkailu kodeissa tai koulutiellä, väkivallalla lannistaminen ovat monen todellisuutta. Joskus sivullinen voi auttaa, usein ei. Murtautuminen väkivallan kehästä voi olla vaarallista, lannistaja ei halua päästää uhriaan. Koston uhka on monen todellisuutta, pienen lapsenkin. Kun itseä tai läheisiä uhataan, on mielenrauha hetkessä kaukana ja tyyneyden säilyttäminen haastavaa.

Jotenkin ihmisen olisi tärkeätä kaiken keskellä vaalia sisimmässään rauhan saareketta, tyyntä pistettä, ylläpitää toivon kipinää, erottaa ne asiat joille voi jotain tehdä ja ne joille ei voi muuta kuin ristiä käsiään ahkerasti.

Dosettiasiaa

Jaha, taas on dosetin täyttöpäivä. Juurihan sen täytin, viikko on siis taas kulunut. 

Muistin taas liikkumisväsymisen takia pitkästä aikaa ubikinonin. Se on vitamiininkaltainen aine, jota lihakset tarvitsevat, mutta jonka tuotto maksassa vähenee vahvasti iän mukana. Statiinit lisäksi estävät sen tuottoa samalla kuin kolestrolinkin tuottoa. Joissain maissa, esim.Japanissa, ubikinoni liitetäänkin statiinilääkitykseen. Minun statiinilääkitystäni lisättiin kesällä.  Erityisesti sydän tarvitsee ubikinonia ja sillä estetään myös migreeniä. Tutkimustulokset kai eivät ole varmoja, kun meillä siitä ei sydänpotilaille puhuta mitään. Ilmeisesti sitä paljon ostetaan energiavaikutuksen takia. Olen ajoittain käyttänyt sitä, mutta jotkut sivuvaikutukset aina lopettavat sen, esim. lause että se heikentää verenohennuslääkkeiden vaikutusta. Ainakin se isommassa määrin otettuna vie unta. Nyt olen ottanut  Bio-Qinonin pienintä 30 mg pilleriä muutaman kerran viikossa ja liikkuminen on selvästi voimistunut. Mutta uudet vatsaoireet, joita olen ihmetellyt. Ne ovatkin yleinen haittavaikutus, siitäkö ne nyt johtuvat?

 Jotkut ikäihmiset ovat kovin energisiä ja nukkuvat hyvin, vaikka ubikinonin ja melatoniinin tuoton pitäisi olla vähissä. Sen on tässä oppinut, että ihmisten fysiologia ja reaktiot eri aineisiin ovat keskenään hyvin erilaisia.

Viime yö oli kuutamoinen hallayö. Kuistin kukat on pelastettu sisälle. Aamulla nurmikot olivat valkoisina. Katselin ulos yöllä, katselin aamuauringossa, ihailin, oli hyvä olla juuri täällä. Olen miettinyt, onko tunne-elämäni aivan latistunut, kun entisenkaltaisia hehkutuksia ei ilmene. Aikaisemmissa blogeissani on elävämpää tekstiä. Kyllä minä nyt kuitenkin iloa ja rauhaa tunsin, täällä luonnon keskellä. 

Omaa ohjelmaa

Päivän kohokohta, postiauto pysähtyy laatikollani ja tuo paperisen paikallislehden. Tilasin sen digilehden lisäksi loppuvuodeksi. Tänään onkin vilkas päivä, kirjastoautokin  pysähtyy. Näitten tapahtumien väliin täytyy sovittaa päiväunet.

Muutoin ei tapahdu muuta kuin päivän hiljalleen lyhentymistä ja television syysohjelmia, TTK,  Supernanny, Duudsonit tuli taloon, Suomen kaunein koti, Keramiikkakisa, ensi viikolla alkaa Ensitreffit alttarilla.

Järjestin minä eilisillaksi oman happeningin. Ei olisi tarvinnut lämmittää, mutta takkamuuria on hyvä joskus lämmitellä. Sytytin tulen puuhellaan ja sen perään takkaan, minkä järjestyksen systeemi vaatii.  Takka alkoi savuttaa, vaikka hormi ensin veti hyvin ja viime viikollakin toimi hyvin. Tupa täyttyi savusta, mutta jostain syystä palohälytin ei hälyttänyt, vaikka vilkkui. Ovet oli auki ulos asti, niinkuin kylmästä lämmittäminen vaatii. Puuhellassakin tuli sammui. Menin ulos katsomaan, mitään tullut savupiipusta. Silloin välähti: en avannut toista peltiä ollenkaan! Savun seassa huivi naamalla avaamaan pelti. Savua ryöpsähti piipusta runsain määrin. Puut alkoivat palaa. Sitten seurasi ohjelmassa pitkään läpivetotuuletusta. Onneksi on aika lämmintä. Näin sitä mökinmuorin Ilta kuluu mielekkäissä puuhissa! Tätä en ole ennen kokeillutkaan. 

Ei syksy ole surua

Viime lauantain Toivottujen viimeisenä kappaleena oli Jukka Perkoilan Ei syksy ole surua.

En ole sitä ennen kuullut. Reipas ralli jäi soimaan päähäni.Jospa se tuntuisi sinustakin hauskalta!  Olen syksyn kokenut jo 78 kertaa, mutta aina siihen pitää vähän varustautua. Varsinkin eläkkeellä, kun työelämän aktiivisyksy ei enää heilauta kuin huomaamatta joulun alle.

Aurinkoisina päivinä olen käynyt puolukassa, mikä on lempiharrastukseni. Ihmetyttää kyllä tämä väsyminen. Väsyin kovasti, vaikka kulkemista ei ole ollut paljon. Muutoinkin hiki nousee ja hengästyn vähästäkin toiminnasta, kuten tatarien alasleikkaamisesta. Niinkuin en osaisi enää hengittää oikein.  Vieläköhän sitä ensi syksynä näitä puuhia toimitellaan?

Vielä on lehti enimmäkseen puussa, joutsenet ja kurjet tööttäilevät suolla. Jäljellä olevan lahoavan omenapuun sato oli kahdeksan omenaa, mutta linnut olivat nokkineet kaikki puhki. Onneksi ei ole enää ylimääräistä satoa kuten monilla on tänä syksynä. 

Pieni muutto

Sytyttelen valakiaa puuhellaan, menen kallioille marjaan, istun pihapöydän ääressä ja perkaan puolukoita. Pieni hyvä marjapaikkakin löytyi. Syysaurinko paistelee vielä lämpimästi, vaikka yöllä oli hallaa. Isoisän pelloilta korjataan vilja. Torpan syksyä siis.

Tässä on mukana jotenkin metka olo, levollisen iloinen. Se johtuu siitä, että aion olla täällä koko loppuvuoden. Se taas johtuu siitä, että luovutin kaupunkiasuntoni tyttärenpojalle, joka tarvitsee väliaikaista asuntoa armeijan jälkeen. Tyhjentelin hyllyjä ja henkareita. Nyt voin täällä laitella lääkevarastoani kaappiin, se kun yleensä on matkapussukoissa. Talvivaatteita on tuotu. Hyödynsin virallista terveyskeskustani ennen lähtöä, täällähän pitää olla kunnossa. Pitää esittää draama, että pääsee päivystykseen. Keksiä ei kyllä tarvinnut, oloni oli monin tavoin huono. Laboratoriotulokset olivat hyvät, sain vastauksia huoliini ja olokin on taas hyvä.

Tullessani ostin kirkolta uuden puhelimen. Neljä vuotta vanha akku tyhjeni nopeasti, kamera oli huonontunut, täällä pitää olla toimivat laitteet. Menin oikeastaan kysymään, voisiko akun uusia. Se ei täällä järjesty eikä kannatakaan. Täällä oli helpompi ostaa uusi, kun ei ole metrikaupalla erilaisia malleja. Tietoja siirrettiin uuteen laitteeseen maksua vastaan, kuvia poistettiin. Merkki on sama kuin tabletissani eli tuttu. Muuten kaikki tuntuu toimivan, mutta 16 vuotta käyttämäni toinen sähköpostini ei auennut. Takkusin sen uutta asennusta tuntikaupalla, koetin vaihtaa asetuksen tietoja vanhan puhelimen mukaisiksi, mutta ei pystynyt vaihtamaan kaikkia. Soitin sitten palveluntarjoajalle. Hän tunsi ongelman ja piti asentaa  sovelluskaupasta uusi sovellus, joka löytää postini. Ei onnistunut sekään. Soitin uudestaan ja sain muuttuneet tiedot, jotka poikkeavat entisestä asennuksesta. Ja niin sähköposti avautui, hyvä juttu. Ehkä laitan uuden gmail- osoitteen, kun se taitaa olla sujuvin. Vanhaa sähköpostiosoitetta ei noin vain jätetä pois, kun sen on vuosien mittaan laittanut lukuisiin yhteyksiin. Puhuin ystävän kanssa viikottaisen videopuhelun. Hän huomasi heti, että kuva oli terävämpi ja kirkkaampi. Jospa se kertoo paremmasta kamerasta.

Ilta alkaa pimetä, nyt kahdeksalta on jo vähän hämärää, varsinkin kun taivas peittyy sadepilveen. On taas vain suostuttava liukumaan pimeää kohti.

I

Jäähyväisiä

Kyllä se pysäyttää aina, kun kotipuolesta kuuluu kuolinuutisia. Ne voivat olla hyvinkin erilaisia. Yhden elämä tulee päätökseensä hitaasti, hitaasti kuihtumalla, kevenemällä, kipuillen. Toinen lähtee käymään lapsensa luona autolla ja elämä loppuu hetkessä tien päällä, kesken kaiken. 

Moni meistä saa varoitusviestejä, kun oma keho antaa merkkejä heikkenemisestä ja vaurioista, kivuista. Joku torjuu ne pelottavina, toinen masentuu, pelko voi hallita elämää, moni pystyy ajan myötä hyväksymään. Elämää ei voi hallita, vain ajoittain niin voi kuvitella. Mikä tv- ohjelma se olikaan, jossa oli laskettu, kuinka monta vuotta voit lisätä elinaikaasi tekemällä niin ja noin? Meiltä ei myöskään kysytä, kumman valitset loppuelämääsi; omaishoitajuuden vai puolison äkkikuoleman. 

Syksyllä sanotaan jäähyväisiä kesälle, valolle ja lämmölle. Mökkijärvellä ilotulitukset toivat elämää ja pauketta elokuun lopun yöhön. 

Nyt katsotaan syksyyn päin. Vielä on kauniita päiviä, värejä, marjoja, omenoita, viljaa, perunaa maassa, kiitoksen aiheita, myrskyä, elämän taistelua.

Valokuva tyttäreni.

Ajan ja paikan liikkeitä

Olin hauskoissa juhlissa, jonka monikymmenpäinen osanottajajoukko oli ollut tekemisissä yli 50 vuotta sitten opiskeluaikoina. Kaikki olivat tunteneet mieheni, joka meillä oli se yhteiskunnallinen osallistuja. Minulle oli neljä pariskuntaa tuttuja ja mieluisia tavata pitkästä aikaa. Epäröin osallistumista, mutta arvostan, että myös leskiä oli kutsuttu. Useinhan kuulee, että kutsut loppuvat, kun toinen kuolee. Tunsin suorastaan nuortuvani, kun puheissa ja muisteloissa palattiin kuusikymmenluvulle. Monet kiittelivät mieheni vaikutusta omaan ajatteluunsa ja herättelivät hänen muistoaan eloon.

On se arvokasta, että joku järjestää juhlia toisille ja osaa tehdä sen taitavasti ja leppoisasti. Itse olen niin kummallisen saamaton, ollut jo kauan, että yhdenkin ihmisen kutsuminen siirtyy ja siirtyy. Perhevaiheen alkukymmeninä vieraita kyllä kutsuttiin useinkin. En taida olla ainoa, jolla on tämä vaiva.  Mieluista minulle kuitenkin on, että joku ilmoittautuu tai tulee vaan, varmuuden vuoksi vaikka pullapussin kanssa. Viime viikolla tulikin kolme sukulaista, halusivat vain tulla pihaan käymään. No kyllä tuvassa kahviteltiin. Heistä oli silminnähden mukavaa istua tutussa tuvassa pitkästä aikaa. Olen liikaa yksin, jotenkin mökkihöperöidyn aloilleni ja vain odotan, että joku tulisi käymään. Kissakin odottaa ikkunalla ja katsoo tielle. Luulisi, että tälle asialle voisi itse jotain helpostikin tehdä.

Olen ollut kaupunkikodissa vajaan viikon. Kerrostalokoti pärjää itsekseen pitkiä aikoja. Kuljen lyhyitä reittejä kauppaan, apteekkiin, terveyskeskukseen, uimahallin, lenkkimaastoon, kirjastoon, mutta olen kuin kahden maan kansalaisena, vaikka tyttären perhe kiinnittää minua tänne. Siirtymät eivät ole automaattisia kumpaankaan suuntaan

Vielä ei ole kesä ohi, mutta kaupungissa se ei tunnu samalta. Lähtiessäni otin kuistin ikkunasta kuvan. Laitoin sen Mummonmökit- facebookiin. On tullut yllättävästi  liki kolmesataa tykkäystä ja ihailevia kommentteja ryhmäläisiltä, joista osa vasta haaveilee vanhasta tuvasta maalla. Pitää itsekin muistaa huomata, jos saa elää jotain unelmaansa, kuten maalla vanhassa talossa vietettävää aikaa. Ja huomata myös asioiden muut puolet kuin senhetkiset tunnelmat.

Lempeästi syksyä kohti

Joskus mieli on leppoisasti rauhassa, sovussa itsensä kanssa. Täällä Torpassa ja pihoilla on hyvä kuljeskella ja puuhailla pieniä, ajankohtaisia toimia, nauttia lämmöstä ja tuulesta, hiota ilmankosteudesta heti, kun jotain tekee, lämmittää pesuvettä saunan padassa. Jäljellä olevat aurinkolyhdyt syttyvät illan pimetessä. Aivan itsekseni olen päiväkausia, mutta mielessä on kuitenkin menneitä ja tulevia, lapsenlapsen jättämät asetelmat siellä täällä ja tulevat pikku juhlat nuorempia aikoja muistellen. Olen huomannut, että viidentenä totaalierakkopäivänä olo alkaa kuitenkin tuntua ahdistavalta ja  yksinäiseltä.

Aioin olla saaressa pidempään, kun siellä oli niin ihana olla, mutta läheisten huoli myrskystä sai minut lähtemään ennen tuulen kovenemista. Olisi siellä pärjännyt. Nyt en tiedä, onko vanha kelomänty pysynyt pystyssä, kun tuuli  tuli  poikkeavasta suunnasta.

Vietin sitten myrskypäivän sisaren kaupunkiasunnossa ja sään salliessa kuljeskelin "kylällä", kävin kirppareilla, ostin hameen, puseron ja polvipituiset housut. Huomasin, että onhan tässä oltukin syrjäkylillä näkemättä ketään ihmisiä. Maanantai-illan helteessä talutin erästä ikäistäni naista pienen koiran kanssa portaita alas jokirantaan kirkon lähellä, hänellä kun oli ollut lonkkaleikkaus. Jäimme penkille juttelemaan pitkäksi aikaa. Emme tunteneet toisiamme eikä nimiä mainittu.

Lapsenlapsi odottaa tässä mummolassa, että käydään mustikassa ja kaivetaan perunoita mullasta. Niin tehtiin nytkin. Juuri nyt on mukava koota pientä satoa, ottaa vitamiinit suoraan marjapensaasta ja laittaa niitä talveksi talteen. Krassi ei meinannut itää millään, mutta nyt se alkaa kukkia, suosikkini. Minulla muutoin kukkivat nyt vain hyväntuoksuiset suopayrtti, tatar ja kultapiisku sekä ruusupensas. Tein niistä 

tuoksuvia kimppuja maljakoihin. On onni saada olla lähellä luontoa tai sen sisällä. Sen terveysvaikutuksista oli taas jotain uutta tutkimustietoa. Miten elävät ne suurkaupunkien ihmiset, jotka eivät näe luontoa juuri koskaan?

Näin unta, jossa jouduin nojaamaan tungoksessa kookkaaseen mieheen. Sanoin, että tämä on tuttua. Ahtaus työnsi meidät vierekkäisiin lepotuoleihin, se oli ehkä laivalla. Huomasin, että mies oli surullisen näköinen. Kosketin hänen hihaansa ja pyysin anteeksi jotain, millä olin häntä loukannut. Hänen ilmeensä avautui vähän. Hän alkoi vaikuttaakin Sepolta. Tiesin, että saisn hänet helposti tuosta sulamaan. Heräsin. Yritin pitää kiinni unesta ja pitkittää sitä läheisen vuorovaikutuksen tuttua tuntua, joka unessa oli. Tuntua, jonka olin jo melkein unohtanut ja jota en enää tule kokemaan. 

Elämän kiertokulku on läsnä. Se pitää hyväksyä, tyytyä siihen, mitä vielä on ja löytää ilonsa siitä. Kaura ja ohra ovat monilla pelloilla jo vaalenneet ja kypsymisen tuoksu tulee nenään.