On sitä jo aika vanha

Kesä tuo elämääni ihmisten tapaamisia, mukavia vieraita jopa paljuun ja saunaan, tai pieniä matkoja ihmisten luo. Talvella meni usein viisikin päivää, etten edes ikkunasta nähnyt yhtään ihmistä. 

Vielä jotain jaksaa, vaikkakin huomaamattomasti tekemiset pienenevät. Hidasta muutosta ei itse selvästi huomaa. En ole pessyt pihalla yhtään mattoa tänä keväänä enkä lähde pyörällä kirkolle. Kaikki, mihin tarvitaan kivuliasta peukalo-otetta, vähenee. 

En ole oikeastaan kokenut varsinaista ikäkriisiä tai vanhuuden kauhua tähän mennessä, ehkä siksi kun pääsen vielä liikkumaan ja olen sopeutunut toimissani kuhunkin nykytilaan. Ainoastaan viidenkympin lähestyessä koin hetkellistä ahdistusta elämän rajallisuudesta ja  kuoleman lähestymisestä.  Kova elämänshokki tuli 72- vuotiaana sydänoperaatioiden yhteydessä, kun perusterveen identiteetti murtui. Väsymisistä olen kirjoitellut jo pitkään. 

Se että kahdeksankymmentä on seuraava vuosipäivä, nousee  mieleen useasti. On se kyllä jo selvästi vanhuusikä. Asia on muille, etenkin itseäni nuoremmille, tietysti ollut itsestäänselvä jo kauan. Ikääntyvän itsensä vanhuuskynnys vain nousee iän mukana. Salassa olen kai minäkin pitänyt itseäni ikäänkuin vuosiani nuorempana. Serkkuni Timo koki, että kunto heikkeni nopeasti tämän pykälän jälkeen. Minäkin olen tänä kesänä väsynyt jossain, mikä ennen on sujunut helposti. Piiri pienenee. 

Huomaan ajattelevani monessa yhteydessä helpottuneesti, että eihän minun tarvitse, kun on jo tätä ikää.  Täytyy täällä torpalla  pääasiat hoitaa, mutta ei välttämättömiä  paljon ole. Ehkä voin pikkuhiljaa hyväksyä oikeasti oman vanhuuteni ja sovittaa itseni siihen, mitä aika tuo. Mitään ei tarvitse jättää iän takia, ellei kunto sitä vaadi. Kuten uinti-iloa kotijärven tutussa, raikkaassa vedessä.