Hieno juhlakausi jäi taakse, tyttären merkkipäivän moniosainen juhlinta merellä vesillä, maalla ja ilmassa.
Olen iloinen, että pystyin vielä olemaan mukana ja apunakin. Oli yllätystä ja yhdessä suunniteltua.
Se vain harmittaa, että väsyn kovasti enemmän kuin ennen, vaikka jonkin aikaa jaksan jotain tehdä. Erityisesti vähäinenkin vastuu tai sen otto jännittää ja vie voimia niin, että vähäksi aikaa veto ihan loppuu. Sellaista väsymistä ei ole ennen tätä kesää tuntunut. Jännittäminen tuntuu unen laadussa ja kehollisesti, vaikka ei psyykkisesti. Nuorempana ei stressin kehollisia merkkejä juuri huomannut.
Lapsenlapsen yökyläily oli molempien odottama sivutapahtuma ja meni oikein hyvin, mutta pelkäsin sydänoireita. Se pelko nousee erityisesti siitä jälkishokista, kun viisi vuotta sitten ikäänkuin poikkesin rasituskokeeseen matkalla hoitamaan lasta. Kokeessa todettiin akuutti tilanne ja minut vietiin suoraan operaatioon. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin juossut kaksivuotiaan perässä ja saanut infarktin? Nytkään ei voi olla täysin varma, mikä sydäntilanne milloinkin on, mutta oloni parani, kun yhdistin tämän muiston jännityksen syyksi.
Nyt, kun olen taas omissa oloissani ilman erityisiä suunnitelmia, uni paranee ja olo kohenee. Sosiaalista elämää kaipaa pian lepopäivien jälkeen, mutta kaikki järjestelyt väsyttävät. Lapsenlapsi mainitsi jo joulun:- Torpalla on aina jouluna lunta, ei tarvitse jännittää onko valkoinen joulu!
Vieläkö voisin oppia rennompaa otetta? Se säästäisi voimiakin. Olen nähnyt, miten viime tipan toimijat pyöräyttävät viimeisenä iltana ennen juhlakattausta remontinkin valmiiksi eikä stressiä näy.
Vai pitäisikö minun rajata elämä vähentyneiden voimien mukaiseksi, tässä neljännen iän kynnyksellä?
(En ollut lennolla korissa,vaikka se ei pelottanut. Luulin, että riskiryhmäläisenä olisin liian vanha siihen. Paikan päällä kuulin, että joukko satavuotiaita veteraaneja oli hiljattain ollut kyydissä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti