Uni

Olipa kumma uni. Olin Torpan kylällä nuorisoseuran pihassa. Siellä oli ehkä jokin tilaisuus. Muistin, että minulla on sairaalassa lapsi, tyttö, jota en ole käynyt katsomassa pitkään aikaan. Oli pimeätä, mutta lähdin polkupyörällä polkemaan viiden kilometrin matkaa Torpalle päin. Ajattelin,etten ehkä enää pääse sairaalaan, kun oli niin myöhä, mutta sairaalan alakerta onkin se vanha tuttu  kotini. Sinne pääsisin yöksi. 

Kohta olinkin sairaalan aulassa, ja siellä parveili iloisia tyttöjä, näyttivät serkkuni jälkipolvilta, heillä oli ollut jokin liikuntakilpailu. Portaat nousivat vielä ylös ja mieshoitaja oli minua odottamassa. Tulin öiseen saliin, joka oli täynnä vuoteita. Löysin heti tytön, parivuotiaan, mutta hän oli lihonut kovasti, kasvot olivat turvonneet. Huomasin, etten tiedä mikä häntä vaivaa, miksi hän on sairaalassa. Hän nukkui, mutta kävi levottomaksi, huitoi käsiään ja sanoi: -Ei äiti tule tänään. Riemastuin, sanoin:- Tuli äiti, tuli jo. Lapsi alkoi herätä. Kumarruin halaamaan häntä, mutta tavoitin tyhjää.

 Heräsin. Vasenta lapaa särki ja rinnassa tuntui ahdistusta. Otin Dinitiä ja ahdistus katosi.  Tunsin edelleen tytön persoonan, jonkin selkeän olemuksen, joka ei ollut kukaan muu.

Eikö ole merkillistä, millaisia unia voi aivoissa kehkeytyä? Mistä minulla on huono omatunto, mitä olen näin lyönyt laimin? Mistä tämä kertoo? Itse olen siellä kaksivuotiaana itkenyt ja valvonut viikon, kun minut lähetettiin isoäidin hoitoon veljen syntyessä. Eno joutui viemään minut reellä naapurikylään kotiin. Minäkö siellä sairaalan petissä olin?

Syntymäkoti ja sinne meno olivat mielessä, kun entiset naapurit tarjosivat kyytiä tälle päivälle. En lähtenyt, kun on viikonlopuksi menoa. Vanha pimeässä värjöttävä tupa alkaa muutoinkin nousta mieleen, kun olen pitempään muualla. Unissani se on aina sellainen kuin se oli lapsuudessani, harmaat hirret, kapeat ruutuikkunat, puolikarteekit ikkunoissa. Sairaalaa sen päällä ei ole ennen ollut.