Naiset ja sota

Kun käyttää e- kirjoja tai äänikirjoja, kuten minä BookBeatia, on valittavien kirjojen runsaus aina edessä. Kirjan saamat arvostelut ovat luettavissa. Kirjastoon menin usein katselemaan aivan hakuammunnalla. 

Viime aikoina vastaani on tullut jatkuvasti uusia sotiin liittyviä kirjoja, lähinnä suomalaisten naisten kirjoittamia ja naisten sotavaiheisiin liittyviä. Vaikuttaa siltä, että niissä on tehty taustatyöt hyvin, niin että olen viimeinkin oppinut talvi- ja jatkosodan vaiheita ja myös sisällissodan aikaisia.  Varhaisempia kirjoja ovat tietysti monien muiden ohessa Laila Hirvisaaren monet Karjalan evakoihin liittyvät teokset. Kirsti Mannisen (Enni Mustosen) useat kirjat sijoittuvat sota- aikoihin. Järjen ja tunteen tarinoita- sarjassa erilaiset naiset elävät Sortovuosien aikaa. 

Kauhavalaisen Merja Mäen kirja "Ennen lintuja" kertoo Laatokan rannalta Seinäjoelle siirtyneen nuoren naisen tarinan. 

Paula Nivukosken " Kerran valo katoaa" kertoo jatkosodan murheista kotirintamalla. 

Kristin Hannahin "Satakieli" vie sodanaikaisen Saksan kamppailuihin ja urotekoihin. Anneli Kannon "Veriruusut" on hurja kertomus vuoden  1918 naiskaartista.  Silja-Elina Laitosen "Valinta" kertoo innokkaasti lottatoimintaan pyrkineen ylioppilastytön dramaattisen tarinan jatkosodan ajalta.

Kun selaa kirjaluetteloa, tarjoutuu kaiken aikaa lisää samaa teemaa: Ruth Druartin Viimeinen yö Pariisissa vuoden 1944 aikaan, Mark Sullivanin  Palavan taivaan alla veisi Italiaan. 

Kirjoitetaanko näitä kirjoja nyt enemmän kuin ennen? Onko niin, että tarvitaan vuosikymmeniä väliin, että seuraavat sukupolvet pystyvät tarttumaan heihin siirtyneisiin sotatraumoihin? Mehän emme halunneet kuulla sotapuheita, kun viimeinkin päästiin rauhan aikaan.

Aikaisemmin olen kyllä lukenut useita keskitysleirikirjoja. Kävin vuonna 1989 Dachaussa. Palattuani kotiin sekoittuivat seuraavana yönä painajaismaisesti siellä nähdyt rakennukset ja valokuvat sekä lukemani kertomukset mielessäni.

Viimeksi  lukemani kirja on fiktio, ainakin ilmestyessään vuonna 2020 se oli sitä. Reservinupseeri Helena Immosen "Operaatio Punainen kettu" alkaa Ruotsin Natohakemuksesta. Venäjä reagoi siihen ja Suomi liittyy puolustukseen yhteistyönä. Suomeen kohdistuu monenlaista tuhotyötä: Vesijohtovesi pilataan kolibakteereilla, sähköjärjestelmät tuhotaan. Seuraa sota-operaatioita ja myös lähitaisteluja, joihin eturintamassa osallistuu myös yksi päähenkilöistä, naisupseeri. Sillat tuhotaan, luonto myllertyy. Kirjaa oli tukala lukea, harpoin sotakuvauksia läpi nopeasti. Kirja toi liian lähelle sitä, mitä nyt seuraamme mediasta. Loppuratkaisu on haavekuva, neuvotteluratkaisu, johon kukaan ei nyt uskoisi.

Vastapainoksi ja ainakin myöhäiskuunneltavaksi pitää saada toisenlaista, levollisempaa tai hauskempaa.  Amerikan siirtolaisten tarinat ovat kiinnostaneet, kun isäni äiti ja hänen kuusi sisarustaan lähtivät rohkeasti Atlantin yli.  Sally Salmisen tosipohjainen "Aikani Amerikassa" tai Marja-Leena Lempisen "Naisten taivas" kulkevat samoja reittejä kuin he. Jos kuuntelee yölläkin, voisi unilukemiseksi sopiva olla vaikka Anni Saastamoisen "Sirkka", täsmällisen yksinasujan elämän ja ratkaisujen hiukan sarkastisen sävyinen kuvaus. 

Joku ainakin lukijoista toivoo kirjavinkkejä. Nämä ovat vähintäänkin lukukelpoisia. Kuunneltuina joissakin heikkoutta, esim. Naisten taivaassa lukija tauottaa oudosti.