Lyhyt tulevaisuus

Tänään kuuntelin yhtä lastenkirjaa,  jossa isoäiti lähti matkalle, kun vielä oli terveenä ja pystyi. Silloin minulle tuli kirkas ajatus: -Minä elän enää korkeintaan 10 vuotta. Todennäköisesti vähemmän. Mieleen välähti  koko elämänkaari, josta on enää vähän jäljellä. 

Tämä tieto koski nyt juuri minua. Olen montakin kertaa kirjoittanut, että teen järjestelyjä tai puhun perunkirjoituksistani, tänä aamuna sain jopa yllättävän puuskan järjestää siinä tarvittavia papereita, - kun vielä voin - mutta puhun kuin jostain toisesta, torjun asian, kuin tämä ei oikeasti koskisi minua.

Miltä tämä nyt tuntui? Haikealta. Kyllä minä vielä eläisin, varsinkin kun olen ollut hyvässä kunnossa viime aikoina. Päivätorkut kyllä tarvitaan, kun öisin aina olen välillä hereillä ja väsään jotain yösukkaa. Montaa aktiviteettia ei tehdä päivässä. Huomasin eron taas, kun luin parin-kolmenkymmenen vuoden takaisia päiväkirjojani.

Kyllä elämä on ollut minulle hyvä, mielenkiintoinenkin, ei kovin erityinen, mutta minulle sopiva. Vielä on mielenkiinnon kohteita elämässä. 

Sekin on tavallaan kiinnostavaa nähdä, miten suurten ikäpolvien vanhuuspalvelut mahtavat järjestyä itselle. Sukupolvikokemuksemmehan on ollut, että meitä on aina liikaa. Kyläämme rakennettiin toinen sadan oppilaan koulu - miten siihen oli varaa sodanjälkeisen puutteen aikana? Se on nyt lopetusuhan alla, vaikka on ainoa koulu lähikylien alueella. Oppikouluun piti pyrkiä, yliopistossa karsittiin joka vaiheessa ja niin edelleen. Sehän tiedetään, että nyt meitä varsinkin on liikaa, kun apua tarvitaan ja paikkoja vain vähennetään. Jotenkin mennään loppuun asti entisin eväin,  ehkä kaikki järjestyy edelleen!