Sähköpostiosoitteeni on liuhtarinportti at gmail.com

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *

lauantai 2. elokuuta 2025

Vilja kypsyy

Kymmenen vuotta sitten oli mieheni viimeinen elinpäivä. Olen elänyt mielessäni viimeisen viikon tapahtumia päivä päivältä. Palasimme Itä-Suomen kyläilyreissulta, hänelle tuli voimistuvaa huimausta ja pahoinvointia, viikon päästä oli viimeinen päivä.
Hänen viimeisenä kotonaolon päivänään istuin pihassa ja perkasin mustikkaa niinkuin nytkin. Taivas oli pilvessä, mutta keskellä taivasta oli sinisenä hohtava aukko. Lorna Byrneä lukeneena olin näkevinäni  siinä portaat, joita pitkin enkelit kulkivat alas ja ylös. 
Ambulanssin lähtiessä illalla pihasta emme kumpikaan uskoneet, ettei hän enää palaisi kotiin, emme ainakaan halunneet uskoa, mutta kaikki tuntui kohtalokkaalta. Kahden sairaalapäivän aikana ilmeni massiivinen sisäinen verenvuoto, jota ei pystytty hoitamaan ja korvaamaan.
 Hän oli aina toivonut nopeata lähtöä ja myös valmistautunut siihen. Ystävät olivat kuulleet  valmistautumispuheen, minä en niinkään. Kun hän sanoi usein:
-Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa, minä vastasin vain:
- Kiitos tästä päivästä.

Alkuajat olivat todella vaikeita. En olisi millään jaksanut hoitaa järjestettäviä asioita, varsinkaan perunkirjoitusasioita, mutta tunnollisena pakotin heti itseni toimintaan. Olisin tarvinnut turvallisen neuvonantajan ja prosessiohjaajan, joka olisi vapauttanut minua näistä järjestelyn paineista. Uskoisin, että moni muukin tarvitsisi. Eikö mikään taho perusta sellaisia virkoja? 

Alkukuukausilta muistan jatkuvan puristavan paineen rinnassa. En pystynyt kunnolla itkemään niinkuin itkin isän kuolemaa.  Lähdin ulos katkomaan pensaiden oksia tai pyöräilemään helpottaakseni oloa. Puhuin ja kirjoitin, palasin blogini pariinkin pitkän tauon jälkeen. Seuraavana kesänä poskessani ilmeni ärhäkkä melanooma ja sitä seuraavana vuonna sepelvaltimotauti ja tukokset. Jotenkin ajattelen, että perusterveen statukseni murtui tässä murheessa.

Tunsin kirpputorin vapaahtoispiirissä monia leskiä ja sain heiltä paljon vertaistukea - milloin kenelläkin alkoi kovin paha olo hellittää, miten kokevat puolison poissaolon, kuinka pärjäävät yksin. Viidentenä vuonna minä tunsin oloni sopeutuvan siihen, mihin oli totuttava. 

Olimme naimisissa 47 vuotta. Jäätyäni leskeksi 70- vuotiaana, en ollut koskaan asunut yksin. En pelännyt yksinoloa, mutta yksin asuessa elo tuntuu aluksi vajaalta, kun toisen menot ja asiat jäävät pois. Puolikas pallo pitää kasvattaa kokonaiseksi, me muuttaa taas minäksi.
Olin paljon maalla yksin lähes erakkona niinkuin olen kesäisin edelleenkin. Joskus tuntuu tyhjyys,  sitten se taas täyttyy jollakin. Joskus melkein ihmettelen, olenko koskaan elänytkään parisuhteessa, sitten taas kaikki muistuu elävänä kaipauksena mieleen.  Onneksi on ikiystäviä ja perheenjäseniä. 

Vain minä en kokenut menetystä. Lapseni olisivat monta kertaa tarvinneet isän karhunhalausta ja lapsenlapseni isoisän ymmärtäväistä katsetta ja kuuntelua.

Useat tuntemani ihmiset ovat jo yksineläjiä, mutta jos se teistä jommallakummalla  vielä on edessä, sanon: kyllä ihminen tottuu ja sopeutuu siihen, mihin on pakko. Ovat nuo muutkin naiset tottuneet, ajattelin ja pidin heitä esikuvanani. Jos on välttämättömiä  asioita, joita et koskaan ole hoitanut, on helpompi opetella se nyt, kun voit saada ohjausta. Minulle koneita pelkäävälle  päältä ajettava ruohonleikkuri oli iso haaste. Kauan pelkäsin rikkovani hänen koneensa! Voisi myös miettiä, olisiko vielä jotain kysyttävää tai puhuttavaa.

Hän ei nähnyt pakolaisvirtaa vuonna 2015, ei Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ei tätä asevarustelun ja sotatalouden aikakautta. Hän kyllä tunsi  näiden ilmiöiden takana olevat riskit. Mitähän asioita minä tulen vielä näkemään ja mitä en tule tietämään? 

Tällä hetkellä päätunnelmani on kiitollisuus siitä, että sain jakaa pääosan elämästäni hänen kanssaan. Elelen omassa rauhassani, tänään iloitsen mustikoista, liikuskelen pihoillani, muistelen.
Olihan meissä molemmissa puutteemme, mutta myös täydensimme niissä toisiamme.  Nyt ajattelen, että minun olisi pitänyt antaa enemmän tilaa kahdenkeskiselle ajalle lasten ollessa pieniä.  Onneksi saimme lopuksi kulkea yhdessä eläkelaakson stressitöntä, kukkivaa ja lempeätä polkua seitsemän vuotta, kirjoitella ja tutkia omiamme ja katsella yhdessä yötöntä kesäyötä. Sain istua autoon hänen rinnalleen ja kyyti löytyi helposti!


Pyöräilin kylätiellä illalla varjojen pidentyessä. Vastaani tuli ohrapellon lämmin, kypsyvä tuoksu kuin riiheltä. Nyt ohra jo tuleentuu ja valmistuu korjuuseen. Kaurapellot saavat vielä aikaa kypsyttää satonsa.


 











6 kommenttia:

  1. Voi kiitos Annikki tästä arvokkaasta tilinpäätöksestä, olen jo toivonut löytäväni viisaita omakohtaisia ajatuksia koetusta surusta. Niin moni asia, josta puhut, vahvistaa työssä aikoinaan saatua kokemusta pitkän parisuhteen päättymisen surusta. Jokaisen lesken kokemus on oma, mutta siinä on ikätoverille samastumispintaa, koetun tuomaa mallia selviytymisestä ja rohkaisevaa tukea.
    *Ellinoora

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia, Ellinoora! Kiinnostaisi kuulla, minkälainen oli työssä saamasi kokemus pitkän parisuhteen päättymisestä.

      Poista
  2. Kauniisti muistelit tapahtumia ❤️ En tiedä kumpiko on tänne jäävälle helpompaa se että lähtö tulee nopeasti vaiko pitkä sairastaminen. Jokaisesta päivästä pitäisi olla kiitollinen silloin kun kaikki on vielä hyvin. Meilläkin kävi mies päivystyksessä kun rytmihäiriön pukkas ja verenpaine alhaalla. Rytmi löytyi ja tippa kuivumiseen. Ei muista juoda tarpeeksi hellekeleillä. Onneksi vähän viileni. Mustikkaan pitäisi mennä, vasta puuromarjoja poimittu. Pakkasessa vasta mansikat. T. toinen Annikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Ei varmaan voi sanoa, kumpi on helpompaa mutta valita niiden välillä ei voi tai tarvitse. Omaishoitajuus voi ainakin olla raskasta.

      Poista

Ikkunoista

Ikkunanpesu-urakka on tältä vuodelta tehty, pesty alakerran kuusi ikkunaa sivu-ikkunoineen kaksien lasien sisältä! A...