Helteen alla

Hellepäivänä minulle tulee pysähtynyt olo, on kuin kaikki jatkuisi aina näin eikä muuta maailmaa olisikaan. Nousin talven kylmyydestä lämmenneeseen vinttiin Outi Pakkasen Peilin kanssa. Makailin ensin avovintin riippumatossa, auringon siirryttyä sille puolelle muutin kamariin varjon puolelle. Katselin muistotavaroita ensimmäiseen kotiin vuonna 1968 ostetussa kirjahyllyssä ja vilkaisin vanhoja  maalauspiirin kuviani. 

On tämä eläkeläisen elämä ihmeellistä, kun voi vain olla helteeltä piilossa, viettää jatkuvaa lomapäivää! Ja siirtyä nyt alakerran ilmalämpöpumpun viileyteen.

Kesäretkiä

En ole aikoihin ajatellutkaan niin sanottuja lomamatkoja, vaan lyhyet pyrähdykset ovat minulle nyt sopivia. Noin viikon aikana oli kolme kesäretkeä. 

Ensin oli Helsingin reissu, jonka päätarkoitus oli olla kesälomalle päässeen ekaluokkalaisen seurana. Kun mukaan liittyi vanhempi tyttärentytär, lähdettiin Helsingin keskustaan. Hakaniemen halli, Linnunlaulun maisemakahvilat, leikki- ja kiipeilypaikat Töölönlahden ja aseman välillä sekä Oodi-kirjasto tutkittiin. Toisena päivänä katseltiin Ateneumin Edelfelt- näyttely. Lounaat ja välipalat nautittiin kulkemisten lomassa ja lepuutettiin jalkoja, minä ainakin tarvitsin sitä. Kyllä Helsinki on kiva kesäkaupunki ja näkemistä on moneksi päiväksi. Samalla serkkutyttö oppi kulkemaan Helsingin liikennevälineissä omin päinkin.

Eilen oli valtakunnallinen Avoimet kylät- päivä. Lähdin pyörällä naapurikylän avoimien ovien paikkoihin, kylätalolle ja entiselle koululle ja myllylle. Kahviot ja kirpputorit oli järjestetty yhteisvoimin ja muutakin ohjelmaa oli tiedossa. 

Tänään tein pitemmän pyöräretken lapsuuskylääni. Ajelin metsäistä sydänmaatietä, kuuntelin puhelimella messua. Se sopi kesäiseen pyhäaamuun. Siellä on sukuseura avannut  kylätaloksi talon, joka oli isäni isän kotitalo ja jonka peräkamarissa minä kävin koulua kolmannen luokan. Taloa on yhteisvoimin ja EU- tuettuna kunnosteltu. 

Ovet olivat auki, mutta ketään ei näkynyt. Kaaduin keittimestä kahvia ja otin kuvun alta pullan, jätin maksun. Paljon oli järjestetty uutta sen jälkeen, kun viimeksi olin käynyt. Välikamarin uusi sininen kukkatapetti oli minulle hyvin tuttu.

Arvostan hiljenevien kylien yhteistoimintoja ja maisemia  ja siksi olen tuonut niitä esiin paikallisilla sivustoilla. 

Kiersin vielä pari kaunista pikkulenkkiä, ennenkuin maltoin lähteä kotikylästä, jossa muistot viriävät. Ajelin hiljalleen kesäisessä vastatuulessa, pidin evästauon lämpimällä kivellä. Matkaa tuli kolmekymmentä kilometriä. En ole uskaltanut kuuteen vuoteen, pallolaajennusten jälkeen, lähteä tälle syrjäiselle reitille. Hyvin tämä sujui, vaikka minut onkin luokiteltu erittäin suuren riskin potilaaksi.

Pappi puhui kauniisti kiitollisuudesta. Se sopii hyvin näiden kesäretkieni tunnelmiin!

Neljännesvuosisata

Enoni kuolinpäivästä on kulunut kaksikymmentäviisi vuotta. Sen jälkeen talo ja tila ovat olleet hallussani lapsettoman kummi-enoni testamentin mukaan. Talon pysyminen suvussa oli hänelle tärkeätä.

Olen kuudetta polvea tilan sukuhistoriassa. Ensimmäisen torpparisopimuksen kirkonkyläisen Tiidun perintötalon  syrjäisestä torpasta allekirjoitti 1833 äitini isoisän isoisä. 

Tilan ostivat omakseen äitini isovanhemmat vuonna 1890 ja torppareista tuli talollisia. Tämän talo on rakennettu 1860-luvulla aluksi pienempänä ja muutama vuosikymmen myöhemmin syytinkihuoneella laajentaen. Tila oli jossain vaiheessa isompi ja on elättänyt omistajansa, mutta enää se se ei elättäisi ketään.

Talon periminen oli minulle iso yllätys. Se oli mieluinen, mutta myös uuvuttava yllätys. Ihmettelen, ettei enoni puhunut ja perehdyttänyt meitä tilan asioihin. Minun piti penkoa monia kanavia käyttäen esiin ja opetella kaikki talon ja tilan hoidettavat asiat Espoosta käsin. Minusta tuli tavallaan maatalousyrittäjä.

Olen halunnut, että vielä syttyvät valot talon ikkunoihin tässä hiljenevässä kylässä.  Mieheni puuhaili mielellään metsissä ja pihoilla, maalaiskodin poika kuin oli. Se oli vastapainoa  ajatustyölle. Olen koettanut edelleen jollakin lailla  pitää huolta talosta ja tilasta. Tuntui mukavalta, kun eräs kylän ihminen, jonka kanssa en ole ennen ollut puheissa, sanoi: -Hyvin sinä olet kaikkea hoitanut.  Onneksi peltoja hoitaa hyvä vuokraviljelijä ja metsäasioista voi puhua metsänhoitoyhdistyksen kanssa. Paljon olisi tekemistä vaikka raivaussahalle, mutta minulta ne jäävät.

Koskaan ei talo ole ollut niin hiljainen kuin viime vuosina. Kuvittelen joskus, millaista vilskettä tässä on ollut ensimmäisen sadan vuoden aikana, kun väkeä oli aina toistakymmentä, oli karjaa, hevosia, pellonraivausta. Lapsia oli aina kymmenkunta, välillä vävyjä tai miniöitä lapsineen. Mihin kaikki mahtuivat nukkumaan? Olen tutkinut talon historiaa kirkonkirjoista ja sukupolvivaihdosten papereista. Entisten polvien elämä on ollut loputonta työtä. Kaikki tehtiin itse ilman koneita. Äitini muistin aikanakin vaatteiden hankinta alkoi pellavansiemenen kylvöllä ja lampaiden keritsemisellä. Mitä sanoisi isoisä, jos näkisi, että vielä kymmeneltä makailen nettiä selaten?

Vuonna 1920  kiertävä valokuvaaja otti kuvan talosta, sen väestä, hevosista ja pellolta raivatuista kivistä. Muita vanhoja kuvia ei ole.

1949 kuoli isoisäni ja nuori enoni nuorikkoineen tuli omistajaksi. Kuva on otettu viisikymmenluvun vaihteessa. Isu-Maija asui talossa leskenä 13 vuotta. Minä jäin viimeiseksi taloon syntyneeksi lapseksi. Asuin peräkamarissa eli erstuvassa äidin kanssa puolitoistavuotiaaksi.

Äidillä oli miniäpaikastaan ainainen ikävä lapsuuskotiinsa. Navetta-askareitten välillä hän pakkasi meidät lapset polkupyörän kyytiin ja polki 15 km matkan tutulle koivukujalle. Olen imenyt äidinmaidossa kaipuun tähän pirttiin.

Neljännesvuosisata on viety talon historiaa eteenpäin. Tulevaisuus on hämärän peitossa. Minun jälkeeni voi tulla isompia muutoksia. Olen tutkaillut uusia vaihtoehtoja tilan ylläpitoon, mutta ratkaisut jäänevät tuonnemmaksi.

 Nuoremmalle väellekin tämä paikka on piirtynyt jonkinlaisena turvapaikan mahdollisuutena maailman myllerryksissä, niinkuin mekin ajattelimme, esim. paikkana jossa voisi pärjätä ilman sähköä. Toivon, ettei Kauhavalle tulisi Natokeskusta, jota kunta on anonut, koska sitten oltaisiin ison maalikohdan hajoaman alla. Nykysotien riskit tosin voivat ylittää kaikki välimatkat.

Talo on pysynyt pystyssä 160 vuotta. Kiitollisena muistan esipolvien työtä ja esiäitien siunauksia. Jatkukoon  turvallinen elämä näillä tienoilla edelleen!

Tavallista arkea

Aina ei ihmisellä ole innostuneet tunnelmat, vaan elämä on arkista arkea. Yleensä minulla on maalle tulossa ja olossa hohtoa, kuten viimeksi muutama viikko sitten, mutta nyt on jotenkin veto vähissä. Näen, että ruoho kasvaa taas, silmut paisuvat omenapuussakin, valo täyttää päivän, linnut kuhertelevat puissa. Jotenkin se elämän maku ei nyt tartu minuun. On aina väsynyt olo. En näe ihmisiä päiväkausiin. En saa soitetuksikaan muille kuin siskolle. Eteenpäin on vain hiljaisten päivien jono, samat pienet askareet, netin selailut, muutama seurattava televisio-ohjelma. Jotkut huolet kaivertavat taka-alalla. Vähäksi aikaa piristyn, kun saan tehdyksi jotain, kuten viedyksi matot  ulos tai käydyksi pyörällä kaupassa tai ruohonleikkuri käynnistyy talven jälkeen.  Laitoin pussiperunoita itämään, kun en saa kaivetuksi multapenkkiä. Sitten taas väsyttää ja joku kohta on kipeänä. Miettii, johtuuko tämä uupumus siitä uudesta lääkkeestä vai vanhuudesta. Leppoisa hetki on, kun nukahdan päivällä sohvalle äänikirjan kuunteluun.

Kun elämässä on isompaa muutosta, kuten remontti tai muutto tai sairautta, vaikka leikkauksesta toipumista, kaipaa juuri tavallista arkea, tätä tutusti sujuvaa omaa arkea, ja toivoo että siihen on vielä paluu.

Joskus vain ilo on himmentynyt, on harso sen päällä, mikä on ennen tuottanut iloa. Pitää vain uskoa, että on sitä vielä jossain. En tätä arkeani poiskaan antaisi. En vielä.

Siirtymiä

Olen tullut Torpalle tai tekisi mieli sanoa Isuntupaan. Sillä nimellä tätä paikkaa lapsena opimme kutsumaan. Viime yönä siirryin makaamaan tupaan isun puusohvalle, kun lonkkasärky herätti keskiyöllä. Se peti on nyt hyvin pehmeä, vain patjoja päällekkäin, tuntui sopivan. Samassa sängyssä nukuin isun selän takana lapsena täällä ollessani.

Kolmessa ja puolessa viikossa asettuu jo asumaan kaupunkikotiinkin. Jonkinlaista energiaa tarvitaan irrottamaan itsensä kuvioistaan, tyhjentämään kaappejaan, viemään kasvit naapurille hoitoon, ajattelemaan mitä kaikkea pitää ottaa mukaan. Tuttuahan se on, kyllä se sujuu. 

Täällä alkaa ruoho vihertää, syreeninsilmut ovat nupullaan, linnut visertävät,  on lämmintä. Haudoille on viety orvokit. Tupa on väljän oloinen tässä järjestyksessä, jonka viimeksi tein. En vain oikein saa otetta olemiseen, en kai ole oikein tullut perille. On vähän tyhjää, ei oikein mitään odotettavaa. Toki tietysti kesän seuraaminen. Yksinolo tuntuu pitkältä ja tyhjältä yksinäisyydeltä. Aina niin ei ole. 

Kai tämä öinen, melko uusi kipuilu vaikuttaa ja väsyttää.  Päivällä jäytäminen peittyy helpommin. Kai joskus pitää koettaa lääkäriin, mutta ei nyt. Liekö edessä lonkkaleikkauksen odotus, kuinkahan pitkä. Kaipa tämä kipulistailu kuuluu neljännen iän elämään, kun tässä neljännestä portista kuljetaan. Useinhan meitä vanhoja naisia kolottaa, mutta nuoremmillakin on sairauksia ja murheita. Kunpa ainakin heillä tilanteet helpottuisivat.

Kuuntelen ja luen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta- sarjan postuumia päätösosaa "Atlas, Papa Saltin tarina".  Sarjan laaja lukijakunta odotti kovasti tätä kirjailijan pojan loppuunsaattamaa jaksoa. Ihmeellistä, millaisia maailmoita kirjailijan mielikuvitus voi luoda, vieläpä historiaan ja maanosiin kytkeytyen.

Yksi uusi  eräänlainen harrastus minulla on. Kuulin Jyväskylän yliopiston laatimasta  sovelluksesta nimeltä Muuttolintujen kevät. Sen avulla voi nauhoittaa lintujen ääniä ja saada niiden tunnistuksia. Samalla paikannetut tiedot siirtyvät lintuseurannan ja tutkimuksen käyttöön. En tahdo oppia tunnistamaan ja muistamaan lintuja, mutta kulorastas ja laulurastas ovat kaunisäänisiä uusia tuttavuuksia, jotka ehkä  opin tunnistamaan itsekin. 

No mitäpä tässä enempää valittamaan,  aurinko paistelee, polkupyörä esiin, sauna lämpiämään, itse sitä on mielensä noudettava!

Lääkesäätöä

Se takkuinen päivä taisikin olla jonkinlaisen flunssan alkua, kun samaa väsymysoiretta oli joillakin muillakin juhlassa olleilla. Minulla se meni nopeasti kyllä ohi. Vakiotroppini flunssauhkaan on auringonhattu-sinkkitabletti, joka melkein aina tehoaa. 

Väsymystä kyllä on, kun yöllä usein heräilen. Nyt olen kaksi yötä ollut ilman melatoniinia ja muuta apukeinoa, paitsi äänikirjaa, kun aina pyrin mahdollisimman vähiin lääkkeisiin. Yökipuja ei ole nyt juuri ollut, kun keksin pitää  lämpöä kipeissä raajoissa, paitsi jos olen pitkään oikean lonkan päällä.

Tulin tilanneeksi  paljon mainostetun muotoillun muistivaahtoisen Derila- tyynyn. Ensin siirsin sen aina hetken päästä syrjään ja tarjosin sitä jo muillekin, mutta nyt se on ollut kaksi yötä pään alla. Ehkä se toimii.

Minulla on oma teoriani Mirtazapin- lääkkeestä. Olen siitä ennenkin kirjoittanut. Kun sitä ottaa neljäsosan eli 3,5 mg, se ei vaikuta masennuslääkkeenä, vaan väsyttävästi histamiinikanavan kautta. Se ei aiheuta fyysistä riippuvuutta, joten lääkärit kirjoittavat sitä unihäiriöisille. Tähän asti teoria on Uniklinikan luennolta kuultua. ( Psyykkistä riippuvuutta voi syntyä vaikka äänikirjaan tai unisukkiin!) Mietin, miksi Mirtazapin lihottaa. Tulin siihen tulokseen, että kun se ei kerää nestettä, se  parantaa parasympaattisen hermoston toimintaa, edistää ruuansulatusta ja myös lisää ruokahalua. Kolmeen otteeseen olen saanut siitä avun pitempiaikaiseen pahoinvointiin ja vatsaoireisiin. Viimeksi aivan hiljattain, kun minulle määrättiin Simvastatinin lisäksi Ezetimibe- lääke estämään kolesterolin imeytymistä ruuasta. Huono LDL- kolesterolini oli 1.7 ja erittäin korkean riskin potilaalla kuten minä, sen pitäisi nykynormin mukaan olla alle 1.4.  Normaalisti yläraja on kolme ja minulla pahimmillaan pallolaajennukseen mennessä se oli 2,8, siis silloinkin alle viiterajan. Ezetimibe aiheutti aluksi kamalan pahoinvoinnin ja vatsaoireet, piti lopettaa. Lääkärin viesti oli, että pitää tauko ja alkaa uudelleen. Otin sitten ominpäin puolikkaita joka toinen päivä ja siitä vähitellen lisäsin, neljäsosa Mirtazapinia yöksi apuna parin viikon ajan. Nyt otan sitten päivittäin koko Etzetimiben ohjeen mukaan ja keho on tottunut, joskin haittaoireita on.

Olen perillä kolestroli- ja statiinikritiikistä. Joidenkin mukaan kolestroli ei aiheuta valtimotukoksia ja statiinit ovat yleensä vahingollisia ja ainakin minun ikäisilläni naisilla turhia. Noudatan kuitenkin virallisen lääketieteen kantaa ainakin toistaiseksi. Ruokavalioon tein sen myönnytyksen, että ostan rasvatonta maitoa kahvimaidoksi kevytmaidon sijaan. Muut rasvat ovat pitkän aikaa olleet tautiohjeiden mukaisia. Paitsi kun laitan ruokaa muille  tai juhlissa! Tuli mieleen, että joskus voi tulla aika, että jätän pois näitä sepelvaltimotaudin lääkkeitä, sitten kun elämä ei enää elämältä tunnu. Sitten näkee, olivatko ne tarpeen.

Parasta unta ja unipainetta antaisi ja ahdistusta vähentäisi sopivan vilkas/rauhallinen ja vuorovaikutteinen ja liikunnallinen elämä, jossa on jotakin tehtävääkin. Elämää ei vain kovin helposti pysty kaikin puolin itselleen sopivaksi  säätämään. Tunnen joitain onnekkaita ikäihmisiä, joilla ei ole mitään lääkkeitä, mutta useimpien meistä on pitänyt ottaa lääkkeitä elämänsä vakio- osaksi. Tunnen myös pari ikänaista, jotka saavat unta vain noin klo 23 - 3 tai 4, mutta kavahtavat ajatustakin mistään unilääkkeestä.

Ulkoilma virkistää, pienet purot lirisevät reitin varrella, linnut ovat jaksaneet taas tulla rakentamaan ja visertämään.Kuuntele kevätpuro!

Takkuinen päivä

Onpa sitkas aamu. Taivas on pilvessä, on viileämpää. Nuhjuinen ja väsynyt olo, vaikka olen nukkunut, heräillen tietysti kyllä. Kurkussa on vähän karheutta.

Unet pyörivät mielessä. Niissä oli serkkuja ja vieraita, äidin hautajaisiin meno, jotkut sekavat tarjoilut kodassa, kesken kaiken lääkäriin lähtö. Luotin, että mies pitää muistotilaisuudessa puheen, kun minä olen ajatellut vain tarjoilua.

Viikonloppuna oli mukavaa ohjelmaa ja ihmisiä, mutta nyt ei ole mitään. Jääkaappi on melkein tyhjä. Lähtisikö bussilla  kaupunkiin jumppaan ja samalla Lidliin, saisi kassit vähimmin kantamisin perille? Vai uimahalliin? Ei vedä mikään. Panin itseni kauppakassin kanssa liikkeelle mäen alla olevaan markettiin. En piristynyt yhtään. 

Yöllä heräsin kovaan lonkkasärkyyn. Oikea lonkka ei enää kestä pitkää makuuta sen päällä, mutta vasen olkapää ei taas hyväksy sitä puolta, etenkään kun kaaduin hiljattain suksilla jäiselle tielle olkapää edellä. Siinä sitä sitten hakee paikkaansa aputyynyjä asetellen. Mutta peukalon tyvinivelen leposärkyyn tuli sattumalta erikoinen apu. Olen jo pitempään pitänyt yöllä Thermoskin- sukkaa, kun se estää vasemman jalan outoja hermotuntemuksia tai levottomuutta lepoasennossa. Otan sukan yöllä pois, kun tuntuu kuumalta. Yhtenä yönä tulin panneeksi kipeän käden sukan sisään. Kipu lakkasi! Se konsti on toiminut edelleen, lämpö auttaa.

No niin, takkuinen päivä tänään. Onko teillä koskaan?

Olen ottanut kuvan kahdesta vuoresta asuinpaikoiltani, kummankin päällä linkkitorni, suomalaisen mittakaavan mukaiset vuoret. Toista ei kyllä kännykkäkamerani hakukone löydä  sanalla vuori, vaan pelto! Toinen sykäyttää kummasti, toinen ei. Ehkä sekin joskus.