Ikkunoista

Ikkunanpesu-urakka on tältä vuodelta tehty, pesty alakerran kuusi ikkunaa sivu-ikkunoineen kaksien lasien sisältä! Ajattelin, etten enää itse sitä tee, kun irti nostettavat tuplapuukehykset ovat tosi raskaat ja pelkäsin ranteideni pettävän. Lisäksi avaimella avattavat hakaset voivat olla hankalia ja tiukkoja ja kehyksetkin paikoin turvonneita. Yhtä  sivuikkunaa en ole saanut auki vuosiin. Sain sen irrotukseen voima-apua ja  harmaa lasi kirkastui pesussa. Kerran kesässä olen ikkunat pessyt, nyt yksi kerrallaan tai kaksi päivässä. Ulkopesu on erikseen. 

Tulos on täällä tuvassa tällä hetkellä sumea, koska kosteus jäi ulkoikkunaan ruutujen väliin. Kerran jo irrotin lasit, mutta kosteus uusiutui. Pitäisi pestä keväämmällä tai kuivalla ja lämpimällä säällä. Tein hellan pesään tulen, jospa se kuivattaisi ilman.

Hiki nousi pintaan monta kertaa, kun krapasin hakoja auki ja kiinni.

Talon ikkunat on uusittu kuulemma kuusikymmenluvulla, kun kapeiden ruutuikkunoiden sijaan oli kaupattu leveämpiä. Oli tukittu vierekkäiset kaksi ikkunaa ja niiden väliin tehty leveä reikä uudelle ikkunalle. Valoa tuli tupaan varmaan enemmän. Muistan kyllä ne vanhat ikkunat puoliverhoineen.

 Parikymmentä vuotta sitten ikkunoita oli nykyistä paljon vaikeampi käsitellä ja pyysin jo tarjouksia uusista, olivat kalliita. Kuulin kuitenkin eläkkeellä olevasta kirvesmiehestä Pentistä, joka tuli katsomaan ja kätevästi hioi puuta ja uusi lukkoja ja kaikki toimi taas. Pokat ovat lujaa puuta, ei niitä pidä alumiiniin vaihtaa, oli hänen mielipiteensä. Pääosin ikkunanpokat ovat hyvät edelleen. Ei  Penttiä ei enää saisi paikallekaan.

Siis kyllä joskus saa vielä tehdyksi sellaista, minkä jo aikoi jättää! Samoin ajattelin viime perjantaina, kun ilahduin tyttären perheen yllättävästä tulosta. Aloin  yhtä aikaa lämmittää paljua ja kertalämmitteistä kiuasta - puuta pitää kulkea  vartin välein pihan yli lisäämässä pesään- ja tein samalla mustikkapiirakkaa ja uuniruokaa. Olin jo jättänyt nämä multitaskaukset nuoremmille, mutta halusin tehdä tämän nyt. Auton ajaessa pihaan kaikki oli valmista ja pöytä katettu. Jaksoin saunoakin ja viipyä paljussa myöhään. Nitron otin kyllä.

No tämä viikko on sitten ollut hiljaisempaa, sanoisin kovinkin vetämätöntä. Mutta jotenkin se ilahduttaa mieltä, kun saakin vielä joskus  jotain tehdyksi. 

Äitini ajeli kahdeksankymppisenä pyörällä kauppaan, mutta viiden vuoden kuluttua hän ei pysynyt enää jaloillaan pystyssä. Näitä visioita nähden kirjoittelin tämän.

Näyttää ainakin tuo hellan lähellä oleva ikkuna kirkastuvan.

Rauhan toivo

Ukrainan kohtalonviikko? Voi, miten hartaasti Ukrainan kansan kanssa odotamme rauhaa niinkuin Suomen kansa syksyllä 1944.  Moskovan välirauhasopimuksen ehdot olivat Suomelle raskaat. En taida uskaltaa paljon odottaa tältä Alaskan tapaamiselta, jossa hyökkäyssodan kohde ei ole paikallakaan ja tavoite voi olla kaupallinen tai muu paikallaolijoiden etu. Maailmanrauhan kannalta ikuisten vihollisten neuvonpito on suotavaa. Täällä kaukana maan korvessa  huokaa ihminen Luojan puoleen, kun ei muuta voi.  

Paljon voi olla lähempiäkin ahdistavia asioita, joille ei mitään mahda ja ne tuntuvat vanhemmiten  omassa kropassa ja mielessä vahvimmin.  Tuntuu, että nuorempana oli enemmän asioita, joihin jotakin pystyi vaikuttamaan. Syrjästäkatsojan pitää tai pitäisi oppia rauhoittamaan itsensä ja rajaamaan asiat, joihin voi jotain vaikuttaa. Mielenrauhan säilyttäminen on vanhuuden(kin) isoja haasteita.  Maailmanpolitiikan suhteen tarvitaan kuin kupla, jonka alla voi elää omaa pientä elämäänsä, etsiä ilonaiheita ja iloita siitä, mistä voi. Ehkä laimeammin, kuin joskus ennen, mutta kiitollisuutta harrastaen. 

Vilja kypsyy

Kymmenen vuotta sitten oli mieheni viimeinen elinpäivä. Olen elänyt mielessäni viimeisen viikon tapahtumia päivä päivältä. Palasimme Itä-Suomen kyläilyreissulta, hänelle tuli voimistuvaa huimausta ja pahoinvointia, viikon päästä oli viimeinen päivä.

Hänen viimeisenä kotonaolon päivänään istuin pihassa ja perkasin mustikkaa niinkuin nytkin. Taivas oli pilvessä, mutta keskellä taivasta oli sinisenä hohtava aukko. Lorna Byrneä lukeneena olin näkevinäni  siinä portaat, joita pitkin enkelit kulkivat alas ja ylös. 

Ambulanssin lähtiessä illalla pihasta emme kumpikaan uskoneet, ettei hän enää palaisi kotiin, emme ainakaan halunneet uskoa, mutta kaikki tuntui kohtalokkaalta. Kahden sairaalapäivän aikana ilmeni massiivinen sisäinen verenvuoto, jota ei pystytty hoitamaan ja korvaamaan.

 Hän oli aina toivonut nopeata lähtöä ja myös valmistautunut siihen. Ystävät olivat kuulleet  valmistautumispuheen, minä en niinkään. Kun hän sanoi usein:

-Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa, minä vastasin vain:

- Kiitos tästä päivästä.

Alkuajat olivat todella vaikeita. En olisi millään jaksanut hoitaa järjestettäviä asioita, varsinkaan perunkirjoitusasioita, mutta tunnollisena pakotin heti itseni toimintaan. Olisin tarvinnut turvallisen neuvonantajan ja prosessiohjaajan, joka olisi vapauttanut minua näistä järjestelyn paineista. Uskoisin, että moni muukin tarvitsisi. Eikö mikään taho perusta sellaisia virkoja? 

Alkukuukausilta muistan jatkuvan puristavan paineen rinnassa. En pystynyt kunnolla itkemään niinkuin itkin isän kuolemaa.  Lähdin ulos katkomaan pensaiden oksia tai pyöräilemään helpottaakseni oloa. Puhuin ja kirjoitin, palasin blogini pariinkin pitkän tauon jälkeen. Seuraavana kesänä poskessani ilmeni ärhäkkä melanooma ja sitä seuraavana vuonna sepelvaltimotauti ja tukokset. Jotenkin ajattelen, että perusterveen statukseni murtui tässä murheessa.

Tunsin kirpputorin vapaahtoispiirissä monia leskiä ja sain heiltä paljon vertaistukea - milloin kenelläkin alkoi kovin paha olo hellittää, miten kokevat puolison poissaolon, kuinka pärjäävät yksin. Viidentenä vuonna minä tunsin oloni sopeutuvan siihen, mihin oli totuttava. 

Olimme naimisissa 47 vuotta. Jäätyäni leskeksi 70- vuotiaana, en ollut koskaan asunut yksin. En pelännyt yksinoloa, mutta yksin asuessa elo tuntuu aluksi vajaalta, kun toisen menot ja asiat jäävät pois. Puolikas pallo pitää kasvattaa kokonaiseksi, me muuttaa taas minäksi.

Olin paljon maalla yksin lähes erakkona niinkuin olen kesäisin edelleenkin. Joskus tuntuu tyhjyys,  sitten se taas täyttyy jollakin. Joskus melkein ihmettelen, olenko koskaan elänytkään parisuhteessa, sitten taas kaikki muistuu elävänä kaipauksena mieleen.  Onneksi on ikiystäviä ja perheenjäseniä. 

Vain minä en kokenut menetystä. Lapseni olisivat monta kertaa tarvinneet isän karhunhalausta ja lapsenlapseni isoisän ymmärtäväistä katsetta ja kuuntelua.

Useat tuntemani ihmiset ovat jo yksineläjiä, mutta jos se teistä jommallakummalla  vielä on edessä, sanon: kyllä ihminen tottuu ja sopeutuu siihen, mihin on pakko. Ovat nuo muutkin naiset tottuneet, ajattelin ja pidin heitä esikuvanani. Jos on välttämättömiä  asioita, joita et koskaan ole hoitanut, on helpompi opetella se nyt, kun voit saada ohjausta. Minulle koneita pelkäävälle  päältä ajettava ruohonleikkuri oli iso haaste. Kauan pelkäsin rikkovani hänen koneensa! Voisi myös miettiä, olisiko vielä jotain kysyttävää tai puhuttavaa.

Hän ei nähnyt pakolaisvirtaa vuonna 2015, ei Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ei tätä asevarustelun ja sotatalouden aikakautta. Hän kyllä tunsi  näiden ilmiöiden takana olevat riskit. Mitähän asioita minä tulen vielä näkemään ja mitä en tule tietämään? 

Tällä hetkellä päätunnelmani on kiitollisuus siitä, että sain jakaa pääosan elämästäni hänen kanssaan. Elelen omassa rauhassani, tänään iloitsen mustikoista, liikuskelen pihoillani, muistelen.

Olihan meissä molemmissa puutteemme, mutta myös täydensimme niissä toisiamme.  Nyt ajattelen, että minun olisi pitänyt antaa enemmän tilaa kahdenkeskiselle ajalle lasten ollessa pieniä.  Onneksi saimme lopuksi kulkea yhdessä eläkelaakson stressitöntä, kukkivaa ja lempeätä polkua seitsemän vuotta, kirjoitella ja tutkia omiamme ja katsella yhdessä yötöntä kesäyötä. Sain istua autoon hänen rinnalleen ja kyyti löytyi helposti!

Pyöräilin kylätiellä illalla varjojen pidentyessä. Vastaani tuli ohrapellon lämmin, kypsyvä tuoksu kuin riiheltä. Nyt ohra jo tuleentuu ja valmistuu korjuuseen. Kaurapellot saavat vielä aikaa kypsyttää satonsa.

 

Hellekuplassa

Kuva on yritys virkistää muistona, täällä ei vesiä näy.

En ole helleihmisiä, mutta kai näistä keleistä olisi hyvä myös nauttia. Aamulla seitsemän kahdeksan aikaan on vielä hyvä hetki. Menen yöpaidassani aamiaiseni kanssa ulos portaille tai tuolille istumaan. Nurmikko talon edessä on osin palanutta, mutta aamukastettakin kimaltelee vihreissä heinissä. Mikään lintu ei laula, kurki vain huutelee suolla. Mustarastas hypähtelee syreenin alla. Kahvi maistuu hyvältä ulkona.

Kolmena aamuna olen lähtenyt aamutuimaan mustikkaan lähistölle ja perannut ne muutamat litrat sitten ajan kanssa pihapöydän vieressä. Kolmantena aamuna kyllä sattui heti niin selkään, että piti lopettaa alkuunsa. On rutikuivaa, ei ole satanut moneen viikkoon. Marjatkin kaipaavat vettä. 

Aamuun kuuluu vielä se ihana kesävirkistykseni: Pesen hiet pois pihasaavissa lämmenneellä vedellä saunalla. Se virkistää pajon enemmän kuin suihku sisällä. Sen jälkeen onkin siestan aikaa suljettujen ikkunaverhojen takana ja ilmalämpöpumpun viilennyksen alla  iltaan asti. Lueskelen Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlaa, mikä oli yksi suosikkikirjani nuorempana. Sen kuvaama elämäntapa edustaa velvollisuudentuntoisen työminäni vastakohtaa. 

Illalla kahdeksan jälkeen on hyvä lähteä pyöräilemään kylätielle. Parempi olisi vielä myöhemmin, mutta tuntuu vähän myöhäiseltä lähteä yhdeksän jälkeen. Sitten on taas hiki pinnassa. Saavivesi on nyt aivan lämmintä ja pesen hiuksetkin. Kaadan napolla vettä päähäni ja lopulta koko pesuastiallisen päälleni. Olo on niin raikas ettei kylpyhuoneessa koskaan. Kuljeskelen vähissä vaatteissa antamassa vettä kukille ja vadelmapensaille. Ilta tuntuu lempeältä, hiljaiselta, tyyneltä. Auringon polte on poissa. Tekee mieli viipyillä pihalla. Hetken ajan on kaukana kavala maailma. 

Tulee mieleen illallinen Kreikassa kauan sitten. Havahduin siihen, että istuimmekin ulkotilassa, musta taivas yläpuolella ja oli lämmintä. En ollut kotomaassa koskaan kokenut niin lämmintä iltaa, että olisi luullut istuvansa sisätiloissa.

Yöllä voi kokea ihollaan ilman raikkauden, jos herättyään menee hetkeksi portaille kuulostelemaan hiljaisuutta. Keskiyön jälkeen on jo melko pimeää.

Helletilastoa

Tällainen helle, kuin nyt on pian pari viikkoa ollut, tuo pysähtyneen olotilan. Ulkona liikkuminen päivällä panee jarruttamaan tahtia, varsinkin jos on syytä muistaa sydäntään. Emme ole tottuneita kuumaan, me vanhat ainakaan. Muistan kyllä, että kesä 1955 oli lämmin ja erittäin kuiva, niin että meidän kaivosta loppui vesi. Isä haki tonkalla juomavettä erään naapurin syvästä kaivosta ja lehmille järvestä. Kun sain taas omasta kaivosta nostetuksi sangollisen raikasta vettä, rukoilin että se jotenkin lentäisi virvoittamaan Afrikan helteissä nääntyviä.

Saarimökin ensimmäiset 10 vuotta olivat kylmiä ja tuulisia, mutta se ei meitä haitannut. Kesä 1997 oli siellä ensimmäinen lämmin, jolloin tarkeni hyvin lueskella riippumatossakin. 

Kuuma kesä 2018 jäi kauhuna mieleen, kun olin huonossa kunnossa sydänoperaatioiden jälkeen. Pysyttelin tarkasti sisällä aurinkoa paossa, niinkuin poskesta siihen aikaan leikatun melanooman jälkihoidossa ohjeistettiin. Tunsin itseni vangiksi. Tylsää alkaa olla nytkin. 

Ajattelen monasti myös niitä, jotka ovat helteiden aikana ruumillisissa töissä vaikka rakennuksilla.

 Mittaushistorian 10 helteisintä kesää ovat tilaston mukaan:

• Vuosi 1937 64 hellepäivää
• Vuosi 2018 64 hellepäivää
• Vuosi 2010 58 hellepäivää
• Vuosi 2002 57 hellepäivää
• Vuosi 1997 56 hellepäivää
• Vuosi 2006 55 hellepäivää
• Vuosi 1947 53 hellepäivää
• Vuosi 1959 52 hellepäivää
• Vuosi 2013 51 hellepäivää
• Vuosi 1938 50 hellepäivää

Monet ihmiset kyllä nauttivat helteistä ja matkustavat kuumiin maihin, joiden asukkaat lienevät elinympäristöönsä tottuneita.  Jonkin verran lämpötilamuutoksiin tottuu meikäläinenkin ja oppii pitämään itsestään huolta. Ilmalämpöpumpun viilennys pitää sisätilat miellyttävinä. Ennen vuotta 2018 viilennystä ei ollut koskaan käytetty, vaikka laite oli ollut 

meillä jo kymmenen vuotta.  Talven tullessa pitää taas totutella kylmään. Mutta pelottaa ajatella ilmastonmuutoksen tulevia vuosikymmeniä monine haitallisine liitosilmiöineen ja nykytilannettakin vaikka Espanjassa. 

Mutta tulihan se nyt sittenkin kesä kumminkin ja aurinkoa riittää talvella muisteltavaksi.

Illalla pitää kulkea kastelukannun kanssa etenkin niiden kasvien ja pensaiden luo, jotka ovat vielä tekemässä jotain,  kukkimassa, kukkaan tulossa tai marjaa kypsyttämässä.

Olen vanhassa talossa koirahoitajana. Nuorempi väki, jonka seurasta on ollut ilo nauttia, ovat kaikki ajelleet pohjoisia maisemia ihailemaan. Koiran kanssa aamuvarhain kulkiessani ihailen tienvarsien kukkarunsautta; harakankelloa, päivänkakkaraa, mesiangervoa, ohdakkeita, horsmaa, ojakellukkaa, apilaa, mataraa.

Saarikuville jatkoa

Kun saarikuvista kiitettiin, innostun heti laittamaan niitä lisää:)

-Tällainen kivikasa, lausui kerran sukulaismies noustuaan saareen. Onhan se, mutta toiveena oli luotomainen paikka. Venematka on lisävaihe, mutta etuna on se, että hyttysiä on hyvin harvoin. Lapset ja koirat innostuvat kiertämään saarta kiviä pitkin. Sukulaisnuorisokin viihtyi aikoinaan hyvin täällä.

Kiviset reitit, joita ei ole juuri muokattu, ovat tarkoin kuljettavia, mutta jalka tottuu. Parissa päivässä huomasin jalkojeni muistavan parhaat ja tutut askelmat, jotka eivät ole, kumma kyllä, koskaan tuntuneet vaivalloisilta jalan alla. Märkiä sammalkiviä oppii varomaan. Huvilaa ja huussia ei ole koskaan aiottu pyytää maastoa mylläämään. Luonnossa ja vesimaisemassa oleminen on pääasia ja niitä olen joka kesä tähän blogiinkin eniten muistoiksi kuvannut. Miten nyt tulikin tämä liikkuminen mieleen.

Kun iäkkäät tätini, kauan sitten,  olivat selvinneet venevaiheesta, päässeet veneeseen ja siitä pois,  pysähtyi sydämen vajaatoiminnasta kärsivä Anna-täti katsomaan kivistä nousua rakennusten välistä ja sanoi: -Minä menenkin tätä alatietä. Se kääntyy kuvassa vasemmalle ennen sammaleista kiveä ja kiertää loivasti mökkipihaan ilman kiviä. Minäkin valitsen Annan alatien märillä keleillä. Ja joskus muulloinkin.

Ikääntyneen unitavoissa on se hyvä puoli, että voi nähdä aamuyön kauniita hetkiä. Nuoremmat eivät ole vielä koskaan nähneet auringonnousua tai aamusumua.

Viimeinen kuva on nurinpäin enkä saa sitä pysymään käännettynä. Ohjelma kääntää taivaat ja vedet päinvastoin tämänkaltaisissa kuvissa.

Veden välkkeessä

Taas tuli aika, että olen pikku saaren mökillä. Hankimme sen vuonna 1986, kun Kruunuhaan kivinen kaupunkiympäristö nosti minussa valtavan luontokaipuun. Paikasta tuli meille  vuosikymmenten mittainen luontohoitopaikka. Nyt tytär ottaa siitä vastuuta. Olen ajatellut, että pitää pikku hiljaa ottaa etäisyyttä ja luopua tästä henkisestikin. Läsnäolo nostaa  vähitellen vuosikymmenten muistoja ja tuntoja esiin. 

Kyllä minä vielä pystyn kapuilemaan näillä kivillä ja kallioilla ja nousemaan veneeseen. Vähän kankeampaa liikkuminen taitaa olla. Ehkä en yksin tänne enää tule. 

Tässä on ollut vaihtelevat säät, myrskyä ja tyventä. Järven lähellä kasvaneelle vesi on tärkeä elementti kaikissa muodoissaan. Vesi ja valo välkkyvät saaressa joka suunnalla. Kuviin jäävät useimmin kirkkaat säät, kun harmaista hetkistä tulee huonoja kuvia. Sehän on oikeastaan hyvä. "Päällimmäisiksi paremmat", Leino. 

Olen pitänyt täällä vuosikymmenet mökkipäiväkirjaa. Tytär pyysi, että keräsin ja kirjoittaisin sieltä muistiin mökin vaiheita ja myös, mitä käytännön asioita on milloinkin tehty. Siinä minulle ohjelmaa ensi talvelle.