Olen lukenut Laila Hietamiehen Lehmusten kaupunki- sarjan viimeiset kolme kirjaa Koivu ja tähti, Siellä jossain ja Kallis kotimaa. Ne ajoittuvat jatkosodan aikaan. Tauno Tukevan ja lähipiirin tarina kiehtoo ja kulkee, mutta minulle on ollut tärkeätä myös sota- aikojen kuvaus. Tuntuu, että nyt tiedän sotiemme ajoista enemmän ja paremmin kuin ennen, koska nämä tarinat on sijoitettu aitoihin kehyksiin ja tapahtumiin. Paikannimet ovat tuttuja vaikka Espoon kadunnimistä: Terijoentie, Metsäpirtintie. Kouluaikaisten vuokra-emäntieni mielessä oli kaipaus Sakkolaan, Valkjärvelle. Kuulin evakkomatkoista. Isäkin liikkui siellä, kuljetti haavoittuneita. Nyt kun romaanin tarinat kulkevat Karjalan maisemissa, voi kartasta katsoa missä liikutaan. En väheksy lainkaan tätä kirjallisuuden lajia, josta kansa on aina tykännytkin. Olen eläytynyt pommituksiin, lottien ponnisteluihin, miesten ja poikien kuolemanvaarassa elämiseen, siihen miten sota muuttaa mielen. Kantavana voimana on ihmisen elämisen tahto.
On tärkeätä tehdä kaikki, ettei Eurooppa joutuisi enää koskaan sotaan. Ei siihen uskottu talvisodan allakaan. EU kaikkine kommervenkkeineen toivottavasti yhdistää maita pysyvästi.
Mutta voi maailman kärsimystä tälläkin hetkellä, pakolaisperheitä, nuoria poikia suurvaltojen tai julmien vallanpitäjien pelinappuloina rajoilla, heikoissa oloissa, nälkäisinä ja kylmissään, elämisen toivon liikkeelle saattamina. Elämä on äärettömän epäoikeudenmukaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti