Tässä vuodenvaihteessa

Vuoden 2022 viimeisenä päivänä tietää, mitä vuosi sitten ei olisi uskonut. Karhu voi tosiaan hyökätä raskain kynsin naapurinsa kimppuun. Kolme vuotta sitten ei olisi uskonut, että maailmanlaajuinen pandemia voi tulla ja sulkea ihmiset seinien sisälle. Valtavaa inhimillistä tuskaa on moni kokenut näissä koettelemuksissa. Nämä tapahtumat muuttavat käsityksen turvallisesta ja ennustettavasta maailmasta, jos se muutoin oli vielä säilynyt. 

Sade ropsii pimeisiin ikkunoihin. Lumet ovat melkein tulleet katoilta alas. Jää kiiltelee pihavaloissa. Joulukuusi kimaltelee kuitenkin valoissa, samoin pihan puut. Kuusen hakivat ja  koristelivat talossa poissa ollessani lomailleet tutut jouluvieraat. Televisio on nyt seuranani. 

Kunpa uusi vuosi olisi parempi kuin tämä loppuva, varsinkin Ukrainalle, myös sairastaville, yksin jääneille, muutosten tiellä oleville, kolhuja ja menetyksiä kokeneille, pelkääville!

Ei meille ole missään luvattu omien suunnitelmien mukaan sujuvaa tasaista elämää. Kärsimys kuuluu elämään. On pakko myöntää, että myös sota ja sen tuottamat menetykset voivat vyöryä ylitsemme. Uskoin kyllä vuosi sitten, ettei sotaa enää tule lähellämme. Ihminen voi edelleen olla peto. Olen pettynyt.

VR:n laskuri ilmoittaa, että olen viime vuoden aikana ollut junassa 91 tuntia 34 minuuttia ja hiilidioksidipäästöt  ovat matkoillani olleet 98 prosenttia pienemmät kuin autolla. Lisäksi on useita bussimatkoja ja kyytejä. Olen vielä jaksanut kulkea kotieni ja lasteni välillä. Onneksi en ole kovasti rasittanut maapalloa. Joskus alkaa sekin vuosi, jolloin en paljon kulje.

Pieni ihminen ei osaa muuta kuin panna taas kädet ristiin ja pyytää rauhaa, siunausta ja varjelusta kaikille rakkaille, läheisille, ystäville, tutuille, blogin lukijoille, tuntemattomille ja kansoille ajan ja elämän käänteissä. Ja kiittää kaikesta hyvästä.

Reissun päällä

Joskus elämässä ovat asiat muutoksessa, omasta aloitteesta tai pakosta. Palaset liikkuvat, ovat kaaoksessa, asettuvat uudelleen, ehkä paremmin.  Kuuntelen ja mietin ystävien prosesseja. Minä olen muutoskannalla vain ulkoisesti. Istun Seinäjoen matkakeskuksessa patterin päällä ja odottelen jatkojunaa. Tulin Jyväskylästä VR- bussilla junan sijasta. Katselin Multian komeita lumikuusia. Mahtavatko EU- päättäjät tajuta, kuinka loputtomasti metsää täällä on? Junat myöhästelevät, ihmisiä liikkuu, asemahallin penkit ovat täynnä.

Bussilla palasin Helsingistäkin, leppoisasti körötellen kuuden päivän vierailulta. Ehkä sellaista muutosta minussakin, että en niin väsynyt, otin varmaan rennommin. Koko perhe oli kuumeessa ja flunssassa. Tiesin sen ennen lähtöäni, mutta en perunut matkaa.  Ei ole varsinaisesti tarttunut, vähän kurkkuoiretta ilmenee kyllä. Joulu vietettiin kuitenkin leppoisasti suunnitellulla tavalla.

Sanoin lapselle, että opettelen huomaamaan, mikä hetki juuri nyt on, että nyt on joulu ja olen täällä. -Kyllä minäkin yritin nauttia lahjojen auki repimisestä, vastasi hän. Vaikka tontulla olikin naapurinrouvan takki ja ääni. Joulun taian haluaa säilyttää, ei halua tietää, vaikka tietääkin.

Muutos, mikä hyvänsä, pelottaa ja vaatii uskallusta aloittaa, antaa palasten hajoilla paikoiltaan, löytää uudet kuviot. Moni kokee, että se kannatti, jos paine muutokseen on kasvanut suureksi ja jos  löytyy enemmän omia tarpeita ja arvoja vastaava elämänmuoto ja sisältö.

Joulun alla

Täällä kaupungissa ei jutun aiheita viriä mieleen samalla lailla kuin maalla. Toista viikkoa on sen sijaan ollut Facebook usein avattuna. Sen käynnisti kansakouluni vuosijuhla ja joulujuhla. Juhlittiin Kauhajärven kylän 150-vuotista kansakoulua ja nykyisen koulurakennuksen 65-vuotista taivalta. Lapuan Sanomien toimittaja kyseli facebookislsa  koulukokemuksia. Siitä virisi vilkas koulumuistelu. Koulua pidettiin ensimmäisen koulurakennuksen lisäksi kolmen talon tiloissa, kun suurten ikäluokkien oppilaita oli kylässä 200. Minäkin olin kolmen talon peräkamarien luokissa ja lopuksi yhden vuoden uudessa koulurakennuksessa. Pienen syrjäkylän aktiiviset, valistuneet isännät saivat koulunpidon alkuun pian nälkävuosien jälkeen. Sitä ennen talkoilla rakennettiin kirkko. 

Koulumuistojen jälkeen keskustelu on laajentunut muihin lapsuusmuistoihin, joista piirtyy mieleen sodanjälkeisten vuosikymmenten kylä. Väkeä oli joka talossa, ihmiset tunsivat hyvin toisensa ja kävivät toisissaan, kylälle oli tyypillistä liikanimien käyttö. Nyt on virinnyt ajatusten entisten koululaisten tapaamisesta. Pääosa heistä asuu muualla.

Pian on joulu. Nyt en ole vastaanottajana, vaan vierailijana. Pienessä kodissani kuuntelen jouluradiota, nyhvään jotakin tai luen. Kaksi joulua olen koronan takia ollut yksin, tai viestimien päässä lapsistani. Sekin oli hyvä, niin rauhallista ja leppoisaa. 

Ylihuomenna on talvipäivän seisaus. Käännymme valoa kohti, odotamme, että näemme vielä kukkien kukkivan. 

Hyvää, kullekin mieluista joulua lukijalle! Kunpa ensi vuosi toisi turvaa ja rauhaa maailmaan.

Pimeän levossa

Havahduin siihen, että nyt ollaan pimeän syvimmässä sylissä, taas kerran. Enää on toista viikkoa siihen, kun maapallo alkaa kääntää pohjoista laitaansa aurinkoa kohti. Minulta on syksy kulunut jotenkin nopeasti, niinkuin syksyt useimmiten. Pimeä on pitkää, mutta viime yönä kuu pääsi valaisemaan korkealta taivaalta. Keskellä päivää näkee kuusten lumisen kauneuden. 

Se on tässä vanhassa iässä hauskaa, kun on aikaa. Lahjat on jo pääosin paketoitu. Kaiken olen tilannut nettikaupoista. Amerikasta tilattu toivomuslevy ei kyllä taida ehtiä ajoissa. Ulkomaan kortit on lähetetty yli viikko sitten.  Muistan, kuinka töissä ollessa heräsin korttiasiaan useimmiten vasta jouluviikolla, kun jouluposti oli jo päättynyt. Paketointi jäi joskus viime tippaan. Täällä Torpalla levittelin äsken pari joululiinaa. En kyllä ole juurikaan siivonnut tässä hämärässä.

Viime viikolla piti ajatella entisiä työasioita. Kuinka jaksoin ennen aina pohtia jonkun muun ihmisen tai asian ongelmia, yötä myötenkin? Vanhuuden keveys on asioiden vähyys, syventymisen mahdollisuus. Vähät ajatukset ovat samoja kuin monasti ennenkin, silti hetkessä minulle tuoreita. En huomauta, jos joku kertoo jo ennen puhutun tapahtuman. Se on hänelle nyt ajankohtaista. Harvoin minulle jokin uusi ajatus syntyy. Kirjoituksenikin toistavat vuosien kierrossa samoja teemoja, minulle taas ajankohtaisia. Lukijalle tietenkin tylsää, mutta onneksi kenenkään ei ole pakko lukea.

Mieli kyllä täyttyy aina, vähä laajenee, mutta tila ei ahtaudu täyteen. Se on hyvä.

Nyt olen joka ilta istunut takan edessä, katsellut tulen hiipumista, lämmitellyt siinä ja paistanut nakkeja iltapalaksi. Kuinka en ole ennen tehnyt sitä? Selkää olen kyllä lämmittänyt muurin kyljessä. Mies siinä istui, otin kuvankin monta kertaa. Pitkä parisuhde jättää muistot pysyväksi seuralaiseksi.

Kylmään taloon

On aina jotenkin juhlavaa tulla Etelä-Pohjanmaalle, vaikka usein sen teenkin. Lunta on satanut myös Torpan maisemissa, ohuelti vielä, mutta puut ovat valkoisissaan. Tuvassa oli viisi astetta, kun astuin sisään. Pelargoniat ja muut kasvit olivat edelleen hyvässä kunnossa. Ensi töikseni tein tulen puuhellaan ja lämmitin valmiskeiton. Seuraavaksi katsoin kaasulämmittimeen, jonka olin viime käynnillä nostanut tupaan. Viime talvena en käyttänyt sitä ollenkaan ja piti vähän googlata sen sytytystä. Mies hankki sen aikoinaan peräkamaria varten pitkien sähkökatkojen varalta, siellä kun ei ole puulämmitystä. 

Lämmitin on kevyt metallilaite, johon kaasupullo liitetään. En meinannut saada liitintä painetuksi napsahtamaan alas kaasupullon suuhun, kun peukalot ovat kivuliaat, mutta lopulta se onnistui. Sitten sytytys on helppo, painetaan yhtä aikaa säädin ja punainen piazzo pohjaan ja säädetään kolmiasteinen teho. Valo leviää asteen mukaan etupaneelin  kolmeen osaan. Lämpö alkaa levitä heti. Vähän yli tunnissa tuvan huoneilman lämpö oli 22 astetta. 

Suosittelen. Pitemmässä käytössä täytyy huolehtia siitä, ettei happi lopu.

Sammutin silloin laitteen, koska kaasupullo vaihto ei ole autottomalle yksinkertaista. Se on täällä hyvä alkulämmitin.  Kohta teen tulen takkaan. Seinät eivät ole vielä lämmenneet, viileys palaa. Pitää jatkossa vetää laite kauemmas sohvasta, vaikka ei tuossa mitään vaaraa ollut. Asetun taas toiseen kotiini. Pärjään niinkuin ennenvanhaan ilman lämmintä hanavettä ja jääkaappia. Täällä voi osallistua sähkönsäästötalkoisiin paremmin kuin kerrostalossa. Ulkohuussi täältä kyllä puuttuu! 

Stressiajatuksia

Pää alkaa kirjoittaa yleensä silloin, kun tulee jokin vahvempi tunne, hyvä tai huono. Nyt on hyvä olo. On päivä, jolloin ei ole mitään menoa ennen kahtatoista ja sekin on aivan vapaaehtoinen qigong, joka virkistää. Sitten on vesijumppaa ja ystävän kanssa viikoittainen videopuhelu. On aikaa myös istua rauhassa kutimensa kanssa. Huomenna on meno katsastamaan Torpan talvitilannetta. Siis ohjelmaa on edessä ja myös hiljattain takana perhejuhlissa ja vapaa-ajan vietossa. En siis tunne olevani yksinäinen ja sairas, vaan mukana oleva ja melko terve. Ja juuri nyt on vapaa, pitkä aamu ja aika hyvä yö takana! Unen laatu vaikuttaa valtavasti elämän laatuun. 

Positiivinenkin stressi voi muodostua huonoksi stressiksi, jos jännittää ja pelkää omaa väsymistään ja siihen liittyviä kehon reaktioita, kuten minä rytmihäiriöitä ja unettomuutta. Ylioppilasjuhlan valmistelut sujuivat nyt kuitenkin rennosti, kun päätin ensin ottaa varasuunnitelmaksi kakkujen tilaamisen. 

Monen päivän osallistuva elämä on haaste, positiivinen stressi, joka tulee vastaan seuraavaksi jouluna. Se on kumma, että uni on perhetilanteissa vielä epävarmempaa kuin muulloin, vaikka olo on aivan turvallinen ja helppo ja mieli kiitollinen yhdessäolosta. Yksin asuessa tottuu hiljaisuuteen, omaan rytmiin ja paljoon lepäilyyn. Kun päivässä on enemmän sisältöä, hataroitunut pää ja hermosto eivät asetu rauhaan. Harmittaa tuo piilostressaaminen juuri niissä asioissa, joissa parhaiten haluaisi jaksaa. Jos se olisi vain väsymistä, menisi päiväunille ja nukkuisi yöt. Täytyy taas koettaa vähän muokata mieltään. Rennomman otteen opettelun aloitin syksyllä 2004. Siihen asti tavoite oli, että kaikki on täysin hoidossa, ainakin työasioissa. Nyt se haaste liittyy paljon pienempiin kuvioihin.

 Introvertti väsyy mieleisestäkin pitkäkestoisesta seurasta, ekstrovertti virkistyy. Nuorempana en tätä juuri huomannut, vaikka työkin oli hyvin ryhmäkeskeistä.

Hyvä olo oli aamulla unessakin. Se tämän päivän varmaan viritti. Menin siinä kävellen kirkonkylältä asti entiseen kotikylääni ja lapsuuskotiini, joka oli tyhjänä. Tiesin, että taloa asuttava veli oli ollut pitkään sairaalassa.  Löysin avaimen jostain arkusta talon takana. Pihassa katsoin ympärilleni. Oli tuttu mäki, oli tuttu avara maisema, mieleni lämpeni ja ilahtui. Tuvan ovi ei ollutkaan lukossa. Pääsin astumaan  tuttuun tupaan. Penkillä oli kastuneen näköisiä  sanomalehtiä, jotka joku naapuri oli varmaan tuonut postilaatikosta. Samassa pihaan tuli auto ja veljeni nousi siitä ja käveli keppien avulla. Se oli hänen haaveensa vammautumisen jälkeen. Pääsin siis ikäänkuin käymään entisessä kotimökissä kuuden vuoden tauon jälkeen.

Blogini ajatus on seurata tämän yhden ihmisen vanhuustaivalta. Nykyinen väsyminen ja sen pelko on melko uutta. Mahtaako se johtaa jossain vaiheessa siihen, että mieluiten on aina kotona itsekseen, lyhyet visiitit toivottuja?

Naiset ja sota

Kun käyttää e- kirjoja tai äänikirjoja, kuten minä BookBeatia, on valittavien kirjojen runsaus aina edessä. Kirjan saamat arvostelut ovat luettavissa. Kirjastoon menin usein katselemaan aivan hakuammunnalla. 

Viime aikoina vastaani on tullut jatkuvasti uusia sotiin liittyviä kirjoja, lähinnä suomalaisten naisten kirjoittamia ja naisten sotavaiheisiin liittyviä. Vaikuttaa siltä, että niissä on tehty taustatyöt hyvin, niin että olen viimeinkin oppinut talvi- ja jatkosodan vaiheita ja myös sisällissodan aikaisia.  Varhaisempia kirjoja ovat tietysti monien muiden ohessa Laila Hirvisaaren monet Karjalan evakoihin liittyvät teokset. Kirsti Mannisen (Enni Mustosen) useat kirjat sijoittuvat sota- aikoihin. Järjen ja tunteen tarinoita- sarjassa erilaiset naiset elävät Sortovuosien aikaa. 

Kauhavalaisen Merja Mäen kirja "Ennen lintuja" kertoo Laatokan rannalta Seinäjoelle siirtyneen nuoren naisen tarinan. 

Paula Nivukosken " Kerran valo katoaa" kertoo jatkosodan murheista kotirintamalla. 

Kristin Hannahin "Satakieli" vie sodanaikaisen Saksan kamppailuihin ja urotekoihin. Anneli Kannon "Veriruusut" on hurja kertomus vuoden  1918 naiskaartista.  Silja-Elina Laitosen "Valinta" kertoo innokkaasti lottatoimintaan pyrkineen ylioppilastytön dramaattisen tarinan jatkosodan ajalta.

Kun selaa kirjaluetteloa, tarjoutuu kaiken aikaa lisää samaa teemaa: Ruth Druartin Viimeinen yö Pariisissa vuoden 1944 aikaan, Mark Sullivanin  Palavan taivaan alla veisi Italiaan. 

Kirjoitetaanko näitä kirjoja nyt enemmän kuin ennen? Onko niin, että tarvitaan vuosikymmeniä väliin, että seuraavat sukupolvet pystyvät tarttumaan heihin siirtyneisiin sotatraumoihin? Mehän emme halunneet kuulla sotapuheita, kun viimeinkin päästiin rauhan aikaan.

Aikaisemmin olen kyllä lukenut useita keskitysleirikirjoja. Kävin vuonna 1989 Dachaussa. Palattuani kotiin sekoittuivat seuraavana yönä painajaismaisesti siellä nähdyt rakennukset ja valokuvat sekä lukemani kertomukset mielessäni.

Viimeksi  lukemani kirja on fiktio, ainakin ilmestyessään vuonna 2020 se oli sitä. Reservinupseeri Helena Immosen "Operaatio Punainen kettu" alkaa Ruotsin Natohakemuksesta. Venäjä reagoi siihen ja Suomi liittyy puolustukseen yhteistyönä. Suomeen kohdistuu monenlaista tuhotyötä: Vesijohtovesi pilataan kolibakteereilla, sähköjärjestelmät tuhotaan. Seuraa sota-operaatioita ja myös lähitaisteluja, joihin eturintamassa osallistuu myös yksi päähenkilöistä, naisupseeri. Sillat tuhotaan, luonto myllertyy. Kirjaa oli tukala lukea, harpoin sotakuvauksia läpi nopeasti. Kirja toi liian lähelle sitä, mitä nyt seuraamme mediasta. Loppuratkaisu on haavekuva, neuvotteluratkaisu, johon kukaan ei nyt uskoisi.

Vastapainoksi ja ainakin myöhäiskuunneltavaksi pitää saada toisenlaista, levollisempaa tai hauskempaa.  Amerikan siirtolaisten tarinat ovat kiinnostaneet, kun isäni äiti ja hänen kuusi sisarustaan lähtivät rohkeasti Atlantin yli.  Sally Salmisen tosipohjainen "Aikani Amerikassa" tai Marja-Leena Lempisen "Naisten taivas" kulkevat samoja reittejä kuin he. Jos kuuntelee yölläkin, voisi unilukemiseksi sopiva olla vaikka Anni Saastamoisen "Sirkka", täsmällisen yksinasujan elämän ja ratkaisujen hiukan sarkastisen sävyinen kuvaus. 

Joku ainakin lukijoista toivoo kirjavinkkejä. Nämä ovat vähintäänkin lukukelpoisia. Kuunneltuina joissakin heikkoutta, esim. Naisten taivaassa lukija tauottaa oudosti.

 

Tulen teossa

Tulin taas ihanan puuhellani ja takan viereen yli viiden viikon poissaolon jälkeen. Palveluauto toi perille jo aamupäivällä valoisaan aikaan. Murtohälytin pois päältä ja tupaan. Kaikki oli ennallaan. Kuistilta tupaan tuomani pelargoniat ovat vielä elossa ja rönsyliljat kunnossa. Ensi töikseni kastelin kasvit.

Seuraavaksi avasin hellan pellin ja laitoin tulen pesään. Tuvassa oli kuusi astetta, kun lähtiessäni säädin patterit siihen asteeseen. Pesin lähtiessäni pyykkiä ja jätin tupaan kuivumaan. Vaatteet tuntuivat aivan kosteilta. Avasin petini ja tyynytkin tuntuivat kosteilta. Näin ei ole yleensä ollut. Pitänee nostaa patterilämpö lähtiessä taas entiseen kymmeneen asteeseen. Tiivis talo voi kostua ikävästi liian kylmänä. Vaatteet kuivahtivat nopeasti oskarinoksalla ja pelleillä.

En laittanut jääkaappia päälle. Kylmätavarat mahtuvat kylmälaukkuun ja pärjäävät kuistilla. Lämminvesiboilerikin sai jäädä kylmäsäätöön, kun hetkessä hellalla oli viisi litraa kuumaa vettä. Se säästää sähköä. Ennen kaikkien helloissa oli kiinteä vesisäiliö, mutta sellaista mallia ei löytynyt silloin, kun tämä Susanna ostettiin. Kylpyhuoneen lattialämmön nostin kahteenkymmeneen. Sitten vain asettumaan. Kuumensin alkajaisiksi valmiskeiton ja laitoin kofeiinittoman kahvin.

Sitten tuli takan vuoro. Se sujui nyt savuttamatta, kun hella oli jo lämmennyt, maltoin polttaa tarpeeksi paperia hormissa ja ruokin tulta tuloilmalla ulko-ovelta asti. Aluksi hormista oli työntö ulospäin ja palovaroitin huusi.  Olen opetellut vasta viime aikoina rakentelemaan tulen sytytystä huolellisemmin kuin ennen. Ei tarvita aina kymmentä tikkua ja sytytyspaloja.

Laitoin pihakuuseen pienet patterivalot ja hain vintistä kynttelikön ikkunalle.  Illansuussa nostin tuvan lattian alta kellarista omia perunoita. Keitin niitä uusilla tulilla ja panin ne  sitten litistettyinä vartiksi uuniin ruskistumaan öljyn ja suolan kera. Hellan uunihan lämpenee samalla joka kerta, kun tulta pitää. Oli myös nakkeja ja salaattia. Söin kaikki littupotut, olivat hyviä. Pötkähdin ikivanhojen vällyjen päälle puusohvalle täyden vattani viereen.

Nyt alkaa viluttaa, ihan tärisyttää,  seinät eivät ole lämmenneet. Nousen tekemään tulta takkaan uudelleen. Nyt kerrankin riitti yksi tulitikku. Pian voin lämmittää selkääni muurinkyljessä.

 Usein mietin isoäitiäni täällä tulenteossa takan edessä. Hän keitti ikänsä avotakassa kolmijalalla tai raakusta riippuvassa pannussa. Juuri kuvan mukaisia takkoja tässä talossa oli kaksi ollessani lapsi. Toinen oli tuvassa, toinen isun syytinkihuoneessa erstuvassa, jota sanon nyt peräkamariksi. Siellä minua on vauvana takkatulen edessä pesty, kertoivat silloiset naapurin tytöt, jotka olivat saaneet lämmittää pyyyhettä tulen lämmössä. Lisäksi tuvassa oli leivinuuni, joka myös lämmitti.

Tulitikkuja ei varmaan ollut tuhlattavaksi. Hiillosta myös peitettiin tuhkalla ja puhallettiin viriämään aamulla. Nokitahroja käsissä oli isulla, äidillä ja nyt myös minulla. Kylmiä olivat talviaamut, kun avotakka ei paljon lämpöä varaa. Kesti varmaan joskus kauan, ennenkuin puuroa ja kahvia oli valmiina. 

Senkin tuossa takan ääressä toteaa, että puu ei yksin pala. Kannattaa lisätä pari pientä kalikkaa, jos uhkaa jäädä yksi puu kitumaan ja jäähdyttämään takkaa. Ihmisen vain pitää oppia palamaan yksinkin tai kitua hitaasti loppuun.

Kuinka ne miljoonat palelevat siellä Ukrainassa pärjäävät ilman sähköä? Vauvat, mummot, synnyttävät, lapset, sairaat, kaikki? Jotkut saavat television mukaan lahjoitushelloja, mutta väkeä on hädässä miljoonittain. Lapsena hakiessani vettä kaivosta haaveilin, että sen voisi lähettää Afrikkaan kuivuudesta kärsiville. Nyt pitäisi lähettää lämpöä Ukrainaan. Lämpöä ja valoa.

Suurten ikäluokkien maailma

Luin tässä oikein paperikirjana Kristiina Harjulan vuonna 2018 julkaistun kirjan "Ollaanko me jo vanhoja? Elämää suurten ikäluokkien matkassa". Kirjassa kuvataan vuosikymmenten kulkua sodan päättymisestä vuosituhannen lopulle asti kutakin vuosikymmentä kuvaavien yhteenvetojen ja seitsemän ikätoverin haastattelujen muodossa.

Tuntuu tärkeältä, että ikäryhmäni kokema ja taakse jäänyt maailma on tässä dokumentoitu faktoina ja kokemuksina. Niissä on samanikäisille erittäin paljon tuttua ja omaakin elämänkulkua kartoittavaa mieleen palauttamista. Yksi toistuva kokemus oli, ettei lapsia halattu. Luulin, että se oli vain pohjalaisille tyypillistä. Oppikoulun  vapaaoppilaaksi pääsy velvoitti saamaan hyviä numeroita. Tämä koski minuakin, mitä en ollut ennen ajatellut, olin laittanut ponnisteluni vain köyhän perheen tiliin. Lukija voi löytää rinnastuksia, oivalluksia ja unohtuneita muistoja joka vuosikymmeneltä.

Monella tavalla voi ihminen elää, sen sodanjälkeinenkin lyhyt historia osoittaa. Köyhyys on suhteellista. Tämän päivän lastenhuoneitten tavarapaljous olisi tuntunut viisikymmenluvun pienviljelijän lapsesta unelta. Silti leikittiin, oli kavereita ja leikit hyvinkin luovia.

Olin viime viikonlopun Mikkelissä Herättäjäyhdistyksen Talviveisuissa. Sunnuntain messussa puhuttiin tekstin mukaan valvomisesta. Tyhmät neitsyet jäivät ulkopuolelle, kun eivät olleet varautuneet lamppuöljyn loppumiseen. Saarnan pitäjä, viestinnän asiantuntija Salla Ranta sanoi kuitenkin, että kyllä Jeesus hyväksyy sen, joka unohtaa tai kaataa öljynsä eikä hylkää. Minähän kannatan armollista empatiaa, mutta tekstissä ylkä kyllä sanoo suljetun oven takaa: - Minä en tunne teitä. Myös päätösseurojen opettajan mieltä painoi tekstin jyrkkyys. Minulla oli vuonna 1962 rippivirtenä nykyinen virsi 315: Valvoa mun Jeesus anna aina ristis juurella. Rippikoulussa ei varmasti sanottu, että ei silti haittaa, vaikka lamppusi onkin pimeänä! Itseltään piti vaatia enemmän.  Lempeys ja avaruus on kirkossa lisääntynyt, ainakin körttiläisyyden piirissä. Virsi kantaa edelleen. 

Niin kauan kuin vielä muistaa, on hyvä retkeillä vuosikymmenten kulussa ja koota omaa elämänkaartaan. Olemmeko vanhoja? Vastaus näyttäytyy vähän erilaisena eri näkökulmista ja olotiloista. Minä suorastaan järkytyin kolmikymppisenä, kun kollega kertoi pian täyttävänsä viisikymmentä. Niin vanha!

Uni

Olipa kumma uni. Olin Torpan kylällä nuorisoseuran pihassa. Siellä oli ehkä jokin tilaisuus. Muistin, että minulla on sairaalassa lapsi, tyttö, jota en ole käynyt katsomassa pitkään aikaan. Oli pimeätä, mutta lähdin polkupyörällä polkemaan viiden kilometrin matkaa Torpalle päin. Ajattelin,etten ehkä enää pääse sairaalaan, kun oli niin myöhä, mutta sairaalan alakerta onkin se vanha tuttu  kotini. Sinne pääsisin yöksi. 

Kohta olinkin sairaalan aulassa, ja siellä parveili iloisia tyttöjä, näyttivät serkkuni jälkipolvilta, heillä oli ollut jokin liikuntakilpailu. Portaat nousivat vielä ylös ja mieshoitaja oli minua odottamassa. Tulin öiseen saliin, joka oli täynnä vuoteita. Löysin heti tytön, parivuotiaan, mutta hän oli lihonut kovasti, kasvot olivat turvonneet. Huomasin, etten tiedä mikä häntä vaivaa, miksi hän on sairaalassa. Hän nukkui, mutta kävi levottomaksi, huitoi käsiään ja sanoi: -Ei äiti tule tänään. Riemastuin, sanoin:- Tuli äiti, tuli jo. Lapsi alkoi herätä. Kumarruin halaamaan häntä, mutta tavoitin tyhjää.

 Heräsin. Vasenta lapaa särki ja rinnassa tuntui ahdistusta. Otin Dinitiä ja ahdistus katosi.  Tunsin edelleen tytön persoonan, jonkin selkeän olemuksen, joka ei ollut kukaan muu.

Eikö ole merkillistä, millaisia unia voi aivoissa kehkeytyä? Mistä minulla on huono omatunto, mitä olen näin lyönyt laimin? Mistä tämä kertoo? Itse olen siellä kaksivuotiaana itkenyt ja valvonut viikon, kun minut lähetettiin isoäidin hoitoon veljen syntyessä. Eno joutui viemään minut reellä naapurikylään kotiin. Minäkö siellä sairaalan petissä olin?

Syntymäkoti ja sinne meno olivat mielessä, kun entiset naapurit tarjosivat kyytiä tälle päivälle. En lähtenyt, kun on viikonlopuksi menoa. Vanha pimeässä värjöttävä tupa alkaa muutoinkin nousta mieleen, kun olen pitempään muualla. Unissani se on aina sellainen kuin se oli lapsuudessani, harmaat hirret, kapeat ruutuikkunat, puolikarteekit ikkunoissa. Sairaalaa sen päällä ei ole ennen ollut.

Sumuretki

Aamulla nousi tiheä sumu, joka peitti ympäristön täysin näkyvistä. Sumua nähdessäni haikailen aina mökkijärven syyssumuja. Sumun hälveneminen veden päältä on kaunista. Oli virkeä olo harvinaisen hyvien unien jälkeen. Puin päälleni ja lähdin vesiä kohti. Sumu  sai minut spontaanisti liikkeelle, vaikka suunnitellusti en lähde minnekään aamupäivällä, ettei hatara pääni virittyisi jo aamuyöllä  lähtöä varten ja estäisi untani. Sumu alkoi nopeasti hälvetä. Pieneltä sillalta sain sumukuvan, mutta isomman veden luo päästyäni oli jo melkein selkeää. Oli raikasta ja kirkasta. Syksy.

Johduinpa siitä sitten rannan vanhaan teollisuusrakennukseen  muuttaneen paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön kirpputorille ja toimintakeskukseen. En ole tässä kauempana olevassa tilassa ennen käynyt. Katselin, halusin ostaa jotain, ostinkin mustan ulkoilutakin ja Agatha Christien klassikon Aikataulujen arvoitus, painettu 1957.

Joku mies, sanoi käyvänsä paikan askarteluissa,  tuli juttelemaan, viittasi lähestyvään lounasruokailuun. Sanoi, että kokit ovat ammatti-ihmisiä, mutta jostain syystä eivät pysty tekemään pitkää päivää ravintoloissa. Niinpä söin muun väen joukossa  hyvän lounaan: pinaattikeitto ja kananmuna, marjapuuro, kahvi ja suklaaleivos, viisi euroa. Oli erittäin maistuvaa. Ehkä menen joskus toistekin, olisi vietävänä tavaraakin. Olipa mukava pikku retki. Lammikot olivat jäässä, mutta teillä ei ollut onneksi vielä liukasta.

Olen alkanut niin kovasti arvostaa vapauttani, etten sitoudu oikein mihinkään aikataulutettuun. Pitkät lueskeluaamut ovat ihania. Arvostan kyllä niitä eläkeläisiä, jotka palvelevat  yhteiskunnallisissa tehtävissä tai ovat muutoin paljon osallistuvia, mutta tämä laiskan vapaus on mukavaa. Entinen  koulupinko ja ylivastuullinen työntekijä on löytänyt uuden olotilan. Maailma tulee toimeen ilman minua. 

Monta kertaa on viime aikoina tullut vastaan lause: Kuolinvuoteella ei kadu tekemisiään, vaan tekemättä jättämisiään. Mitähän sellaista voisi vielä olla, mitä voisin ottaa tai saada elämääni?

Kaupunkielämää

Tulin siis kaupunkikotiini. Kaikki oli niinkuin ennenkin. Alan oppia kerrostaloon. Tunnen kyllä kaikki asukkaat, mutta en enää yhtään toivo näkeväni ketään rapussa tai pihalla. En mennyt edes ilmoittautumaan ainoalle ystävälleni, nökötin vain hiljaa omissa oloissani.  Onneksi hän tuli ovelle lehti kainalossa: --Ajattelin että kyllä sinä nyt jo olet tullut. Hän on se, joka laittaa Keskisuomalaisen porraskaiteelle minua varten luettuaan sen.

Kun nyt olen kaupungissa, koetan piristyä ja käyttää sen etuja. Yksi on nettikauppojen käyttö, kun noutopisteet ovat lähellä. Tilasin päätoimittaja Kari Hokkasen muistelmat, joista löytyi monia mukavia mainintoja miehestäni. Heidän tiensä sivusivat monissa vaiheissa. Kirjan alkupuolella mainitaan lukuisia nimiä, jotka minäkin muistan opiskeluajoilta. Minä vain en tosin muistaisi niistä juuri yhtään, ellen lukisi niitä juuri. Hokkanen sanoo muistinsa olleen aina hyvän, mutta kai hän on pitänyt tarkkaa päiväkirjaakin. Mutta hauska, että joku muistaa ja elvyttää hetkeksi muidenkin muistoja esiin muistin kätköistä.

Tilasin myös näppärän laatikoston, johon saan lääkkeet siistiin järjestykseen kapeaan komeroon. Pari muutakin hyödyllistä pikku tilausta olen tehnyt. Nykyään monia tavaroita löytyy paremmin nettikaupoista kuin hyllyistä.

Jyväskylässä on nyt ns lähitaloja, joissa järjestetään monipuolista toimintaa, pääasiassa ikäihmisille. Sellainen paikka lakkasi tästä naapurista koronan alkaessa, se jossa ohjaajat opettelivat tuntemaan ja tervehtimään ihmiset nimeltä. Päätin, että pääsen keskustaankin asti bussilla. Sillä pääsee ihan vierestä viereen, maksaa 1-2 euroa. Kortteliklubissa osallistuin tällä viikolla tuolijumppaan ja toisena päivänä kokeilin vanhaa kiinalaista voimistelumuotoa nimeltään qigong. Se oli oikein hyvän tuntuista hidasta liikettä, vaikka en oikein hyvin oppinut vielä. Saatan mennä toisenkin kerran. Ja vesijuoksu ja vesijumppa toimivat hyvin tässä lähellä. Niin että koetan osallistua, hoitaa kuntoani ja mennä ihmisten joukkoon, vaihtuvin kokoonpanoin.

Ja oikein kaupunkijuttu: kävin tyttären kanssa elokuvissa. Edellisestä kerrasta on aikaa ainakin 10 vuotta. Suon villi laulu oli elokuvana vielä parempi kuin kirjana, mikä on harvinaista. Useinhan pettyy, kun filmi ei vastaa omia mielikuvia. Mutta rämeen, suoalueen runsautta ja kauneutta en ollut osannut täysin kuvitella.

Paras lopuksi: olin yllättäen körttiseuroissa! Laukaalaiset perheystävät 70- luvulta soittivat ja ottivat kyytiin Jyväskylän kristilliselle opistolle, jonne on tästä huonot yhteydet. Oli harvinaisen mukava olla seuroissa. Täällä on osallistuva tyyli. Ei yhtään haitannut, että kaikki pyydetyt puhujat eivät päässeet. Tuli neljä spontaania puhetta ja kaikki virret aina jonkun ehdottamia. Ukrainan tilanne oli läsnä koko illan.  Ehkä olimme lohduksi toisillemme viime kesän juhlateeman mukaan. Soimaan jäi SV 179, Matkamiehen iltarukous.

Herra, kuule niiden huuto,
jotka sinua kaipaavat,
joiden yksinäiset illat
ovat kipujen vaivaamat.
Varjele ja auta niitä,
jotka kaukana kotoa
tänä yönä suojaa vailla
ovat maailman tuulissa.

Hiljainen paraati

Lapsenlapsella on ensimmäinen syyslomansa. Taidekasvatusvastaavana vein hänet maanantaina Amos Rexin taidenäyttelyyn. Siellä tilan täyttää mystinen, tuhkanhimmeä patsaspuisto, tarkkoja patsaita lapsista, nuorista, vanhuksista, hevosista, veneistä, pääkalloista, karusellista, puista, pylvästaloista. Se on belgialaisen Hans op de Beeckin "Hiljainen paraati". Ei siellä niin pimeätä ole kuin miltä kuvissani näyttää.

Katselimme kaikki läpi ja sitten opaskirjan kanssa uudestaan. Sitten tyttö sanoi: - Nyt minun kärsivällisyyteni loppuu tähän harmaaseen. Opas kehoitti menemään studioon tekemään itse jotain. - Joo, heti värejä! Studiossa sai tehdä myös asetelmia ja kokeilla erilaisia valoja.

Illalla luimme satua, jossa paha noita on taikonut ihmiset ja eläimet patsaiksi. - Jos nekin kaikki ovat noiduttuja! Jos ne vapautuvat yöllä ja saavat värit. Jos se tyttö kiepsahtaa lautalta uimaan ja Timo ampuu nuolen. 

Yövaloja

Sisareni sanoo olevansa huolissaan, kun olen Torpalla pimeän aikana. Täällä lähimmät katuvalot ovat pari lamppua yhdessä tienristeyksessä puolentoista kilometrin päässä. Ei ole valosaastetta. 

Kyllä kaupungin valoissa on puolensa,  mutta on täälläkin monenlaisia valoja lamppujen lisäksi. En pidä ulkovaloja, ellen ole ulkona, tupani saa mieluummin piileskellä varjoissa pimeän aikaan. Mutta ulkorakennuksen kuistilla loistavat aurinkolamput, jotka kirkkaan päivän jälkeen vähän valaisevatkin. Ne rajaavat pihan. Yöllä on kyllä tähän aikaan sisällä niin pimeätä, ettei kättään näe, olen katsonut. Ulkona silmä adaptoituu ja tiellä näkee kulkea pimeällä, varsinkin talven lumi heijastaa valoa taivaalta. Kun hiippailen yöllä vessaan, eteisen kaapin päällä viime talvinen patterikynttilä, pakastimen merkkivalo ja sähkömittarin valo näyttävät tilan rajat vessan valokatkaisimelle asti. Tuvassa television merkkivalo näyttää, missä se seinämä on. Raotan säleverhoa, niin voi ihanuus, täysikuu ja puitten kuutamovarjot! Astun saappaisiin, menen portaille ja kauemmaskin, katselen tähtiä ja kuuvaloista pihaa, ajattelen: nyt olen oikeassa paikassa. Kun keitän pienen kofeiinittoman yökahvini (joka jotenkin auttaa), laitan toki seinävalon. Otan puhelimen käteeni ja laitan 15 minuuttia yökirjaani kuulumaan. Puhelimen valo hiipuu hetken kuluttua. Sängyn yläpuolella katossa kiiluvat kauan sitten sinne tarraamani fosforitähdet. Kuulen pimeässä ihan hyvin, mutta voin nukahtaa ennenkuin puhe loppuu.

Aamulla ensimmäiseksi avaan kaikki verhot uuteen päivään. 

Syystyöt tehty!

Tai ainakin ne on lopetettu. Nyt on kahtena viime päivänä  tammelle tehty tilaa, vadelmapusikko on jyrsitty,  luvatta leviävä tuoksuvatukko kavennettu, jyrsittyjä juurakkoja kaiveltu pois maasta, kuusia muotoiltu ja oksat kerätty pois. Poistettujen puiden kohdalle kylvin nurmikonsiementä. Kuusia ei pysty enempää kaventamaan, tulee risukko vastaan. Kuuset ovat tavallisia metsäkuusia. Toisen istutin vuonna 2000 metsänistutuksen taimista jouluvalokuuseksi. Toinen on ilmaantunut itsekseen. Olen leikellyt itse niitä, etteivät kasvaisi isoiksi niin lähellä taloa, nyt pyysin siihen apua. Sahasin tammen alaoksia pois ohi kulkeneen tammitarhurin neuvosta. Jospa se alkaisi oieta, kun ei ole enää naapuria tiellä. 

Sattui vain illaksi ja yöksi pitkät sateet, joten multa oli tosi raskasta, isot paakut lapion ja saappaitten alla. Jyrsinkonekin toimi vaikeasti raskaassa maassa, sanoi yrittäjä. Vadelman juuria jäi maahan varmaan  paljon, mutta en jaksa enää enempää niitä kaivella ja kärrätä. Pitää keväällä viikatteella huidella versoja alas. Alueen kulmaan voisi keväällä tehdä vaikka perunamaan. Tai joku tehdä kasvimaan. Kuka tietää, miltä maailma näyttää keväällä ja mikä on ruokatilanne.

Hieno sää kirkastui sadeaamun jälkeen. Vielä on maisemassa paljon keltaista silmäniloa. Tulin  tupaan ja panin kaikki vaatteet päältäni pesukoneeseen. Menisin saunaan, jos joku lämmittäisi, mutta en jaksa nyt kulkea kymmentä kertaa saunalle puita lisäämään.

 Onhan tuo infrapunasaunakin olemassa, vaikka on ollut viime aikoina vähällä käytöllä. Olen huomannut, että se lievittää kipuja. Jospa se vähentäisi ensi yön kipuheräilyjä.

Hyvä ja paha

Joskus, aika harvoin,  on läsnä erityinen hyvä olo. Se on silloin kropassa ja mielessä. Jotenkin kaikki on silloin kohdallaan, kuten nyt.  Eilinen pieni karpaloretki auringon kirkastuessa esiin pilvien takaa, Aitokiukaan löylyt, itselle tehty pizza. Yöllä kyllä lonkkaa särki ja se valvotti niin että päätin marjastuksen loppuvan nyt. Silti tänäänkin on ollut hyvä pyhäpäivä. Messu Lapuan kirkosta tuntuu melkein paikallaololta. Järviradion toivekonsertti kuuluu sunnuntaihin. Kävelin viisi kilometriä. Olisin kyllä mennyt tervehtimään vanhaa ystävää, mutta heillä näytti olevan vieraita, siis auto pihassa. En ole nähnyt ketään viime keskiviikon jälkeen ja tapaisin jo mielelläni jonkun. Ilman sanojakin voi kylällä huomata jotain: tyhjiksi jääneiden talojen pihoilla on uusia autoja - onko uusia asukkaita- , lenkkivihosta näkee, keitä muita on tänään ollut liikkeellä ja käynyt kirjoittamassa nimensä, yksi henkilö näytti menneen karpalonevalle, kun tietämäni auto oli sinne vievässä risteyksessä, hyvä. Siis päätelmiä, ei tavattuja ihmisiä.

Illalla usein tulee jonkinlainen ilta-ahdistuksen hetki ja pieni pelon värähdys pimeässä, mutta se menee ohi, kun sen pitää mennä.  Päivällä on varmempi olo. Iloitsen maaseudun elämästä, joka niin yllättäen lankesi  espoolaisen osaksi uudelleen liki neljännesvuosisata sitten. Laskin kalenterista, että olen tänä vuonna syyskuun loppuun mennessä ollut täällä 64% päivistä. 

 Asettelin vanhaan tapaan ikkunoitten väliin kuivattua jäkälää, jota hain omasta metsästä. Kun leikkaa poikki oksia tai tatarinvarsia, ne voi vetää maatumaan  kiviraunion tai navetan taa, ei tarvitse keksiä kuljetusta jäteasemalle. Vesi lämpiää nopeasti saunan padassa tai puuhellalla. 

Luen/kuuntelen yötä myöten  Kristin Hannahin Satakieltä, tarinaa Ranskan miehitysajalta 1940 - 1944. Se on jännittävä ja nostaa esiin kotirintaman nälänhädän, pelon, arjen murskautumisen ja urheuden. Muutkin Hannahin kirjat ovat hyviä. 

Oman maamme sota-aika oli lapsuuden aikana jotenkin annettua, tapahtunutta faktaa. Nyt sota-aikaan sijoittuvien kirjojen ja Ukrainan sodan valossa se nousee uudella lailla liikkuvaan kuvaan, en osaa selittää miten. Karjalan luovutus, evakkous, kaatuneiden nimiluettelot jokaisen kyläkirkon tai koulun seinällä. Voiko sota tulla taas tännekin, toistua entinen ja Ukrainan nykyinen kärsimys? Kuin jossakin pahuuden pesäkkeessä kohtalonomaisesti suunniteltaisiin hävitys ja tuho, jota toiset eivät pysty vastustamaan tai väistämään.

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen iloinnut syksyn kauneudesta kylätiellä: näen haavojen keltaisen kullan, koivut, pihlajat loistossaan, lähiruskan. Sodan perspektiivi nostaa esiin rauhanajan ja hyvän arjen arvon.

 Yhdessä

Dosetin aika

Aha, dosetti on tyhjä. Taas yksi viikko on kulunut. Siitä on tullut uusi ajankulun mitta. 

Otin dosetin heti käyttöön, kun minulle vajaat viisi vuotta sitten tuli sepelvaltimotaudin pysyvä lääkitys. Lääkkeitä ei ole paljon, mutta on mukava olla varma, että on ottanut lääkkeet. Joillekin dosetti on kynnyskysymys vanhuuden tai muistamisongelman myöntämiseen. - En minä mitään dosetteja tarvitse, sanoi eräs, jolla oli kahdeksan vakiolääkettä. Pillereitä oli pitkin pöytää. Rohkenin epäillä.

Matkalle lähdössä on myös lääkkeet pakattava. Ennen katsoin vain, että oli särkylääkettä käsilaukussa. Nyt minulla on peruslääkkeiden pussi sekä lisätarvikkeiden isompi pussi.  Osaa kuljetan kahden kodin väliä, perustarvikkeita on molemmissa paikoissa. Reseptilääkkeitä ei voi ostaa kaksin verroin, koska niillä on määräajat. Joskus lääkepussit harmittavat, mutta eipä sille mitään mahda. Se on nyt näin.

Pihatyöt ovat siirtyneet, kun yrittäjä on sairastunut. En ole vielä varannut kaupunkiin  syksyn kontrolliaikaa, joten voin odotella. Täällä olemiseen liittyy riittävän terveyden perusoletus. On parasta olla kunnossa.

On ihan mukavaa, kun on aamupäivisin joku lyhyt ulkohomma  raikkaassa ilmassa. Kaupungissa sellaista ei ole. Eilen kuljin parin sadan metrin ojanpohjan ja katkoin oksasaksilla sinne kasvaneet pajukot ja taimet. Ei siinä tuntiakaan mennyt. Vuosi sitten samasta paikasta piti kaataa monimetrisiä puita, jotka kavensivat isojen koneiden käyttämää tietä. Kaikki kasvaa niin nopeasti. Minulla oli rannetuet, eivätkä peukalonivelet nyt kipeytyneet pahasti. Loppupäivän voi sitten olla sisällä, tupaasilla, kuten äiti sanoi. Mitähän minä tein täällä ennen, kun mies teki ulkotyöt?

Kävin keskustassa vanhusten viikon juhlassa. Huomasin, että viiden kilometrin päästä kulkee sopivasti linja-auto. Oli hyvä sää ja ajoin sinne pyörällä. Toinen suunta Alakylään on lievää alamäkeä, palatessa Ylikylään on nousua. Olin asustanut täällä viisikymppisenä  vuosikaudet, ennenkuin huomasin, mistä pitkänomaisen kylän päiden nimitykset johtuvat. 

Oli kiva olla täydessä juhlasalissa pitkästä aikaa. Aioin käyttää maskia, mutta en käyttänyt, kun kenelläkään muulla ei ollut. Kuitenkin paikkakunnalla on liikkeellä koronaa. Joillakin siihen liittyy sitkeä ja kova väsymys.  Laulettiinkin yhdessä. Jotenkin sitä maskia ei jaksa enää. On muutakin murehdittavaa, jota naapurimaa jatkuvasti tuottaa.

Mutta juhla piristi. Erityisen ilahduttavaa oli nuorten kansanmusiikkiesitys veikeän opettajansa tahdissa. Vanhustyön nuoren johtajan puhe oli kaunis: Ikä ei ole vain numero, vaan kaikki se mitä olette tehneet, opiskelleet, ponnistaneet, kokeneet, edelleen autatte nuorempia monin tavoin.

Tervehdin ja tapasin sillä reissulla toistakymmentä tuttavaa ja kauempaa näin saman verran tuntemani ihmisiä. - Ai  sinä olet tullut käymään, moni sanoi ilahtuneesti. Minua vanhempi pariskunta vitsaili: - Mekin tultiin tänne, vaikka tämä on vanhuksille. Jyväskylässäkin voin käydä tilaisuuksissa, mutta en tunne ketään eikä kukaan tunne minua. En vaikka ennen koronaa menin moniin tilaisuuksiin, kuten leskien ja muualta muuttaneiden piireihin. Iso ryhmä irtaantui kukin tahoilleen. Pois lähdin aina lievän anomisen yksinäisyyden vallassa.  Pienellä paikkakunnalla oppii sijoittamaan ihmiset jonkinlaiseen verkostoon: kylä, suku, uskonsuunta, ammatti, harrastus, politiikka. Pitää vain tuntea ja olla osa paikkakunnan verkostoja. 

 

Ikä ja palautuminen

Lihasmassa vähenee viidenkymmenennen ikävuoden jälkeen 1% vuosivauhtia ja erityisesti jaloista, kertoo Käypä hoito- sivusto. Minun lihakseni ovat siis sen mukaan vähentyneet 27 %. Siis siitä vähästä, mitä oli. Ilmankos jalat tuntuvat usein heikoilta ja kipeiltäkin. Lihasharjoittelulla voi hidastaa surkastumista, mutta ei estää. Proteiinin syöminen on tärkeätä. 

Myös palautuminen ponnistuksesta  hidastuu. Palautuminen voidaan jaotella hermoston, hiilihydraattivarastojen, lihaksiston, nestetasapainon tai yleisen toimintakyvyn palautumiseen. Kyse on lähinnä siitä, missä vaiheessa ihminen pystyy toistamaan saman suorituksen. Myös pieniä lihasvaurioita voi liikkuessa tulla. Tarvitaan riittävästi lepoa ja taukoa, iän kanssa yhä enemmän. Unen laatu on hyvä palautumisen mitta. 

Taitaa olla niin, että vanhana pienikin rasitus tuntuu kropassa enemmän ja siitäkin palautuminen on hitaampaa kuin ennen.  Palautuminen on myös psyykkinen asia, ei vain fyysinen. Kaikenlaisen stressin sieto heikkenee ja siitä tarvitsee enemmän lepoaikaa.

Perjantaina  työnsin  ruohonleikkuria puolitoista tuntia pitkässä nurmikossa ja lauantaina vähän lisää, kun päältäajettavan akussa ei pysy lataus. Paine tuntuu jaloissa vieläkin.

Kuntoilusta pitäisi olla hyötyä vanhanakin. Yhtenä talvena tein kerrostalossa yliopiston porrashaastetta. Nousin viidenteen kerrokseen pari kolme kertaa päivässä ja pääsin Haltille asti. Se tavoite oli 8000 askelman arvoinen. Ihmettelin kipeän polven kanssa fysioterapeutille, mikseivät reisilihakseni ole yhtään vahvistuneet. - Sinun iässäsi on täysi työ, että entinen pysyisi, hän ilmoitti. -Ai sekin koskee myös minua, ajattelin. Kuntosalit tuntuvat minusta ahdistavilta kopperoilta enkä ole käyttänyt niitä. Hyötyliikuntaa Torpan ympärillä minun liikkumiseni lähinnä on.

No, nyt on vain muistettava kaikin puolin mittansa ja hyväksyttävä, että ikääntyminen vaikuttaa myös minussa.

Viikonlopun ajan oli paikalla omaa nuorempaa väkeä ja kokkasin mielelläni iloisille, hyväsyömäisille nuorille. Tänään en enää jaksaisi. Entistä muistuttavat hetket ovat aika lyhyitä, mutta sitä mieluisampia.

Syksyn kirkkaat päivät ja tähtitaivaat ovat tämän ajan ilon lähteitä. Pellot lepäävät yli talven, palautuvat kesästä, keräävät voimia uuteen kasvukauteen. 

Luin toisesta blogista, että bloggerin kommentointi ei oikein toimi. Lisäsin tähän yhteydenottolomakkeen, josta saan viestin sähköpostiini. Mobiilissa se näkyy internetversiossa. Sp on entinen, liuhtarinportti at gmail.com. Sähköpostia voi lähettää siihen suoraankin.

Puuhapäivä

Pitkästä aikaa minulle tuli puuhapäivä, kun palasin Torpan taloon parin viikon jälkeen. Tulin junalta taksilla, vaikka ei tänne mikään kiire olisi ollut sadepäivinä. Oli odottavia syyshommia.  Aikomus on poistattaa iso vadelmapusikkoni, kun en viitsi sitä enää huoltaa. Onneksi sukulaismies  oli kerännyt tukina toimineet jäykät rautalangat ja heinäseipäät pois. Ne ovat hankalia kipeille käsille. Minun tarvitsi vain kantaa ne latoihin talteen. Tein lyhyen uuden penkin, johon siirsin neljä vadelmanjuurakkoa. Kärräsin siihen multaa multakuopasta. Tulisi vähän syömämarjaa. Olen aiemmin siirrellyt ja istutellut täällä paljon, mutta luulin, etten voisi enää irrottaa nurmikkoa ja tehdä penkkiä. Teinpä kuitenkin, pienen tosin. Tukipuiksi raahasin vanhat navetan katon tikapuut.

Kauempana olevaan perunapenkkiin siirsin viisi tainta. En tiedä, teenkö enää uutta perunapenkkiä. Sato ei ole ollut kummoinen, mutta periaatteessa on mukava kasvattaa jotain.

Myöhemmin tulee yrittäjä jyrsimään vadelmanjuuret irti. Olen tilannut häneltä monta muutakin puiden ja pensaiden huoltotyötä. Pitää ostaa apuja, kun ei itse pysty tai tulee tekemisestä  kipeäksi. Tarkoitus on myös saada nurmikkoaluetta vähän pienemmäksi. Ehkä vielä ajan kerran nurmikot. Kone ei käynnistynyt, mutta yön yli lataus palautti laturin.

Krassit olivat paleltuneet. Tyhjensin laatikot ja otin siemeniä talteen. En taida leikata kukkavarsia penkeistä, kun niissä on linnuille syömistä talvella. 

Kun sade näytti taukoavan, menin lähimetsään katsomaan puolukkaa. Oli sitä, mutta sade alkoi taas. Sukulaismies on raivannut raivaussahalla erään vanhan metsätien pajukot, jotka jo tukkivat tien. Menin kokoamaan varsistoa syrjään tieltä. Oli välillä isompaakin puuta.  Palatessani taivas kirkastui ja poikkesin marjametsään. Poimin sangollisen. Yön yli kuivattelin märkiä marjoja tuvassa uunipelleillä. Virittelin perkauslaitteen pölynimuriin avulla. Jätin aamuun niiden perkauksen. Ennen aina perkasin käsin ulkona, mutta eihän tuolla nyt märkänä voi istua. 

Illan hämärtyessä sytytin tulen hellan ja takkaan, tein taas kolmeksi päiväksi broilerkeiton omin perunoin. Pidän isoa vesikattilaa hellalla, kun en pannut lämminvesiboileria päälle. Pitää säästää sähköä. Lämmitän saunan. Lämpimään veteen kastetulla pyyhkeelläkin saa pienet hiet pyyhityiksi. Puuhella on taas keskuspaikka.

Muutama omena löytyi vielä ainokaisesta, lahoavasta omenapuustani. Pitihän se vanha herkku puolukkapöperö tehdä uusien puolukoitten kunniaksi: Puolukkasurvosta, talkkunaa, sokeria ja maitoa. Sitä meillä oli eväänäkin naapurintytön kanssa metsäretkellä.

Tupa lämpeni taas mukavasti puulämmöllä. Illan taittuessa pimeään tuvan ikkunoitten takana oli myönnettävä, että se oksaurakka oli liikaa. Pientä lääkitystä tarvittiin. Mutta kun on niin mukava puuhata silloin harvoin, kun se tuntuu hyvältä! 

 

Kuningataräiti

Itsekseni ihmettelen tuota monarkian viehätystä. 

Sain kyynelet silmiini, kun kuulin tiedon kuningatar Elisabeth II kuolemasta. Juurihan näin, kun hän nimitti uuden pääministerin. Tuntui, kuin aurinko olisi laskenut ja isoäiti kuollut,  läntisen maailman hymyilevä isoäiti ja matriarkka.

Brittien kiinnostus kuningashuonettaan kohtaan on valtavaa. Median kiinnostus on jatkuvaa ja tunkeilevaa. Huulilta lukijat seuraavat, mitä kuninkaalliset sanovat toisilleen. Kaikki kiinnostaa loputtomasti.

En saa kiinni siitä, miksi kuningashuone on niin tärkeä etenkin briteille. Pohjoismaisetkin kuningaskunnat hämmästyttävät. Silti tunsin itsessäni surun.

Parhaimmillaan monarkki yhdistää kansaansa, on kansallistunnon kokoaja ja vaikeiden aikojen rohkaisija. Kyllä minäkin olen tyytyväinen, kun meillä on vakaa presidenttipari. Vaikeina aikoina johtohahmon luottamusta herättävät sanat luovat turvallisuuden tunnetta kuin isän tai äidin sanat. 

Kuningasperheen riidat, erot ja muut yksyiselämän ongelmatkin ovat kansan omaisuutta. Tuovatko ne kansalle turvattomuutta vai kuin omia ongelmia lievittävää samaistumista ja osallisuutta?  Hääjuhlallisuudet ja kauniit morsiamet ovat prinsessasatujen jatkoa.

Halpaahan kuninkaallisten ylläpito ei ole, mutta jotain se palvelee. Yhteenkuuluvuutta, turvallisuutta, isänmaallisuutta, kansallista ylpeyttä tai surua, arkipäivän ylittävää hohtoa tai draamaa,  josta voi saada hiutaleen itsellekin? Ilman sitäkin voi kyllä elää, tasavallassa.

Vanha väsyy

Hieno juhlakausi jäi taakse, tyttären merkkipäivän moniosainen juhlinta merellä vesillä, maalla ja ilmassa.

Olen iloinen, että pystyin vielä olemaan mukana ja apunakin. Oli yllätystä ja yhdessä suunniteltua. 

Se vain harmittaa, että väsyn kovasti enemmän kuin ennen, vaikka jonkin aikaa jaksan jotain tehdä. Erityisesti vähäinenkin vastuu tai sen otto jännittää ja vie voimia niin, että vähäksi aikaa veto ihan loppuu. Sellaista väsymistä ei ole ennen tätä kesää tuntunut. Jännittäminen tuntuu unen laadussa ja kehollisesti, vaikka ei psyykkisesti. Nuorempana ei stressin kehollisia merkkejä juuri huomannut. 

Lapsenlapsen yökyläily oli molempien odottama sivutapahtuma ja meni oikein hyvin, mutta pelkäsin sydänoireita. Se pelko nousee erityisesti siitä jälkishokista, kun viisi vuotta sitten  ikäänkuin poikkesin rasituskokeeseen matkalla hoitamaan lasta. Kokeessa todettiin akuutti tilanne ja minut vietiin suoraan operaatioon. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin juossut  kaksivuotiaan perässä ja saanut infarktin? Nytkään ei voi olla täysin varma, mikä sydäntilanne milloinkin on, mutta oloni parani, kun yhdistin tämän muiston jännityksen syyksi. 

Nyt, kun olen taas omissa oloissani ilman erityisiä suunnitelmia, uni paranee ja olo kohenee.  Sosiaalista elämää kaipaa pian lepopäivien jälkeen, mutta kaikki järjestelyt väsyttävät. Lapsenlapsi mainitsi jo joulun:- Torpalla on aina jouluna lunta, ei tarvitse jännittää onko valkoinen joulu!

Vieläkö voisin oppia rennompaa otetta?  Se säästäisi voimiakin.  Olen nähnyt, miten viime tipan toimijat pyöräyttävät viimeisenä iltana ennen juhlakattausta remontinkin valmiiksi eikä stressiä näy.  

Vai pitäisikö minun rajata elämä vähentyneiden voimien mukaiseksi, tässä neljännen iän kynnyksellä? 

(En ollut lennolla korissa,vaikka se ei pelottanut. Luulin, että riskiryhmäläisenä olisin liian vanha siihen. Paikan päällä kuulin, että joukko satavuotiaita veteraaneja oli hiljattain ollut kyydissä!)

Korjuun aika

Jotenkin mieli hiljakseen valmistautuu syksyyn, kun illat pimenevät. Melkein yllättää, kun havahtuu että yöllä on pimeää ja yhä varhemmin maailma pimenee.

Nyt on kuitenkin vielä sadonkorjuun aika. Ensimmäiset koneet ovat hyrränneet  elopelloilla. Kuinkahan nuo laossa olevat kohdat saadaan korjuuseen, huolehdin mielessäni. Muistan, kuinka lapsena opin leikkaamaan sirpillä ja tekemään kuhilaita. Lakoontuneet kohdat jäivät melkein ilman satoa.

Marjat on poimittu, puolukka ja karpalo kypsyvät myöhemmin. Tulin ostaneeksi keltaisen kesäkurpitsan taimia keväällä, en tiennyt niitä keltaisiksi. Tänään tein niistä hyvän kurpitsakeiton. Nokkosen siemenien keruuaika on nyt.

Nokkosia täällä on viljelmäksi asti. Hanskat, sanko ja sakset käteen, kuivatus ja siivilöinti, niin on superfoodia talveksi. Kaksi purkkia riittää hyvin talveksi, pikkulusikallinen kerrallaan.

Kai ihmiset osasivat nälkävuosina käyttää kaikkea, mitä luonnosta ravinnoksi löytyy. Osaisimmeko me, jos kova ruokapula tulisi? Villiyrttien tuntemusta harrastetaan nykyään paljon ja aiheesta julkaistaan oppaita. Omavaraisuus on nousemassa arvoonsa monella alalla, kun maailmamme epävarmuus on lisääntynyt. Pihan ja metsän kasveista löytyy vitamiineja ja hivenaineita, mutta nälkä ei niillä lähde. Juuriin en ole perehtynyt.

Syksyyn kuuluu uusia tv- ohjelmia kesän uusintojen jälkeen: Tanssii tähtien kanssa ja Ensitreffit alttarilla.  Kahden illan ohjelmat tiedossa.