Hyvä ja paha

Joskus, aika harvoin,  on läsnä erityinen hyvä olo. Se on silloin kropassa ja mielessä. Jotenkin kaikki on silloin kohdallaan, kuten nyt.  Eilinen pieni karpaloretki auringon kirkastuessa esiin pilvien takaa, Aitokiukaan löylyt, itselle tehty pizza. Yöllä kyllä lonkkaa särki ja se valvotti niin että päätin marjastuksen loppuvan nyt. Silti tänäänkin on ollut hyvä pyhäpäivä. Messu Lapuan kirkosta tuntuu melkein paikallaololta. Järviradion toivekonsertti kuuluu sunnuntaihin. Kävelin viisi kilometriä. Olisin kyllä mennyt tervehtimään vanhaa ystävää, mutta heillä näytti olevan vieraita, siis auto pihassa. En ole nähnyt ketään viime keskiviikon jälkeen ja tapaisin jo mielelläni jonkun. Ilman sanojakin voi kylällä huomata jotain: tyhjiksi jääneiden talojen pihoilla on uusia autoja - onko uusia asukkaita- , lenkkivihosta näkee, keitä muita on tänään ollut liikkeellä ja käynyt kirjoittamassa nimensä, yksi henkilö näytti menneen karpalonevalle, kun tietämäni auto oli sinne vievässä risteyksessä, hyvä. Siis päätelmiä, ei tavattuja ihmisiä.

Illalla usein tulee jonkinlainen ilta-ahdistuksen hetki ja pieni pelon värähdys pimeässä, mutta se menee ohi, kun sen pitää mennä.  Päivällä on varmempi olo. Iloitsen maaseudun elämästä, joka niin yllättäen lankesi  espoolaisen osaksi uudelleen liki neljännesvuosisata sitten. Laskin kalenterista, että olen tänä vuonna syyskuun loppuun mennessä ollut täällä 64% päivistä. 

 Asettelin vanhaan tapaan ikkunoitten väliin kuivattua jäkälää, jota hain omasta metsästä. Kun leikkaa poikki oksia tai tatarinvarsia, ne voi vetää maatumaan  kiviraunion tai navetan taa, ei tarvitse keksiä kuljetusta jäteasemalle. Vesi lämpiää nopeasti saunan padassa tai puuhellalla. 

Luen/kuuntelen yötä myöten  Kristin Hannahin Satakieltä, tarinaa Ranskan miehitysajalta 1940 - 1944. Se on jännittävä ja nostaa esiin kotirintaman nälänhädän, pelon, arjen murskautumisen ja urheuden. Muutkin Hannahin kirjat ovat hyviä. 

Oman maamme sota-aika oli lapsuuden aikana jotenkin annettua, tapahtunutta faktaa. Nyt sota-aikaan sijoittuvien kirjojen ja Ukrainan sodan valossa se nousee uudella lailla liikkuvaan kuvaan, en osaa selittää miten. Karjalan luovutus, evakkous, kaatuneiden nimiluettelot jokaisen kyläkirkon tai koulun seinällä. Voiko sota tulla taas tännekin, toistua entinen ja Ukrainan nykyinen kärsimys? Kuin jossakin pahuuden pesäkkeessä kohtalonomaisesti suunniteltaisiin hävitys ja tuho, jota toiset eivät pysty vastustamaan tai väistämään.

Tästä huolimatta tai ehkä juuri siksi olen iloinnut syksyn kauneudesta kylätiellä: näen haavojen keltaisen kullan, koivut, pihlajat loistossaan, lähiruskan. Sodan perspektiivi nostaa esiin rauhanajan ja hyvän arjen arvon.

 Yhdessä