Luonnon kevätkesää

0n se ihana, tämä kevätkesän valo. Aamulla tervehtii tuvassa vihreyden läpi tuleva kirkkaus, illalla myöhään voi makailla sohvalla ja katsella laskevan auringon punasävyistä valoa isojen puitten latvoissa. Esikot ja lemmikit leviävät nurmella. Voikukka lisääntyy  vastuttamattomalla voimalla viereisiltä pelloilta. Kylmää ja pimeää talvea ei tarvitse muistaakaan.

Vielä sain tämän nähdä. Keväät käyvät yhä arvokkaammiksi.

Västäräkkipari puuhaili iloisina pihalla, tehden pesää autokatoksen katonrajaan. Kun palasin matkalta, ei lintuja näkynyt.  Pesä oli riivitty auki. Tikka tietysti, se tässä pihapiirissä häärii.  Tänä aamuna kuitenkin pyrähteli parvi pieniä västäräkkejä ulkorakennuksen katolla. Jossain toisessa kolossa oli pesintä onnistunut.  Pääskyjen kaunis lentokaari pihan yllä puuttuu eikä langalla istu ketään.  Pesärakennelmat ovat monena vuonna kokeneet ikävän kohtalon.

Metsälenkkini taitavat taas olla tauolla. Ihan lähellä pellolla on hiljattain nähty nuori erauskarhu yksinään. Emolla on varmaan uudet pennut. Niiden keskelle en halua joutua. Viime kesänä lähipellolla nähtiin susipariskunta keskellä päivää. Hetken aikaa niitä pelkää näkemisten jälkeen, sitten haluaa taas unohtaa ja kulkea metsämailla, viimeistään marja-aikaan. Itse en ole nähnyt kettua ja metsäkaurista isompaa.

Miten minun käy?

Kuolinilmoitusten lueskelu on ikäisteni harrastus. Huomiota kiinnittää eliniän jatkuva nousu. Yli 90, yli 100, ainakin yli 85.

Millaisia ovat sitten loppuvuodet? Tunnen monia yli 85- vuotiaita, jotka edelleen asuvat kotona. Osa toimii melkein kuin ennenkin, osa on välillä sairaalassa erityisesti kaatumisten tai polvileikkausten takia. 

Viimeiset kaksi elinvuotta ovat niitä, jolloin runsaimmin tarvitaan ympärivuorokautista hoivapaikkaa. Millaiset loppuvuodet lienevät kuolinilmoitusten nimien takana? Kuinka pitkään he ovat olleet avuttomina?  Tunnen monia ennen niin toimeliaita ihmisiä, joiden tiedän muistisairaina lojuvan tai vaeltelevan jossain palvelukodissa. 

 Mediassa kuullaan jatkuvasti laiminlyönneistä erityisesti hoitokodeissa. Kotipalvelujen varassa elävien päivistä tulevaa tietoa värittää kiire ja välinpitämättömyys.  Suuri ongelma ja turvattomuuden ydinkohta on se, että ympärivuorokautiseen hoivaan ei pääse, vaikka kotona ei enää millään keinoin pärjää. Suomilaman kärsijöitä olemme me suurten ikäluokkien vanhukset, joiden tieltä vähennetään ympärivuorokautisen hoidon paikkoja, vaikka pitäisi voimakkaasti lisätä. Lukumäärämme  lisäksi pysyttelemme hengissä entistä pitempään.

Vanhushoiva on eniten omaisten varassa, omaishoitajina tai kauempaa apuun kiirehtien, usein väsyneinä ja ristiriitaisin tunnoin avunantoon joutuneina. Onhan siitä minullakin vuosien kokemusta, toinen apusuhde kiitollisena, toinen vaikeammin. Itse ei  haluaisi rasittaa lapsiaan,  mutta jos muutakaan turvaa ei riitä, mihinkähän he joutuvat kietoutumaan? 

-Miksi tavoitella pitkää ikää, jos ei vanhana saa hoivaa, sanoo gerontologian professori emerita Marja Jylhä. 

Miksi koettaa huolehtia jalkojen voimasta ja ravitsemuksestaan ja lääkkeistään? Varmaan toive on, että voisi mahdollisimman suuren osan elinpäivistään viettää omatoimisesti, niin että yhteiskunnallisen avun tarveaika olisi mahdollisimman lyhyt osa elinkaaresta. Olisiko parempi, että olisi sairas ja  jättäisi sen  hoitamatta tai ei lähtisi leikkausten kierteeseen? Mieheni kammosi pitkään toisten varassa kitumista vanhana. Hänet pelasti siltä kauhulta ja myös koko vanhuudelta  äkkisairaus, verenvuoto, joka vei hengen muutamassa päivässä. Aivan liian varhain, 69- vuotiaana.  

Viime aikoina on puhuttu myös vanhusten ylihoitamisesta sairaaloissa.  Hoitotahdossani omakantaan kirjattuna on elvytyskielto ja sellaisten operaatioiden kielto, jotka eivät voi johtaa parantumiseen, vaikka vähän elinaikaa lisäisivätkin. 

Joskus on tullut mieleen, että jättäisi jossain myöhemmässä vaiheessa lääkkeet pois ja sydäninfarkti lopettaisi elämän nätisti. Mutta siinä voisikin käydä niin, että tukos tulee aivoihin ja loppuelämä on aivovammaisen avuttomuutta.  Vanhusten itsemurhia on vuosittain noin 200. Olen tuntenut yhden ihmisen, joka lopetti elämänsä tukehduttamalla itsensä muovipussiin, kun vielä pystyi sen kotona tekemään. 

Päivä kerrallaan, tätä päivää eläen ja uutta edunvalvontavaltuutusta hankkien elellään. Mutta se mentaalinen itsesuoja, etteivät nämä lopunajan vaikeudet minua oikeasti koske, on alkanut rapistua.

Kuolinilmoituksissa ainakin maaseudulla lukee usein: -Äitimme hyvästä hoidosta lämmin kiitos hoitokodin henkilökunnalle. Ehkä kaikki ei olekaan niin huonoa ja turvatonta?  

J.K.  Nämä ajatukset virisivät professori Jylhän lausumasta, mutta muutoin iloitsen raikkaasta kevätsäästä, koivujen heleänvihreästä, käen kukunnasta ja iloisesta äänestä puhelimessa.

Sataa laariin

Viimeinkin tuli sade, kevään ensimmäiset lätäköt ja kohina vintillä peltikatossa! Edellisiltana myöhään lähipelloille kylvettiin viljansiemen, nyt sade saattaa sen kasvuun. On hyvä olla täällä pellon reunalla näkemässä suomalaisen ruuan perustuotantoa ja luonnon vaikutuksia siihen.

Minä taidan tänä vuonna kokeilla 

metsäperunaa, vähän vain. On kiva tunne saada muutaman kerran itse kasvatettuja perunoita pataan. 

Sain sittenkin yhden urakan tehdyksi, kaivon ympärille kasvattamani sekalaisen kasvuston poiston. Nyt otin kunnon suihkauksen Dinitiä, ennenkuin tartuin lapion varteen. Ja kas kummaa, minulla olikin voimia toisin kuin aiemmissä yrityksissä.  Sain pikku hiljaa puretuksi tiheän juuriston täyttämää tiivistä,  parinkymmenen sentin paksuista leveää kohopenkkiä ja työnnetyksi kymmenisen kottikärrykuormallista maata navetan taakse. Kylvin paikalle ruohon siementä ja nyt sekin ala saa vettä. Kiva, kun joskus saa jonkin pienen jutun tehdyksi, vaikka enimmäkseen annan asioitten olla.

Kyllähän tämä nitron vaikutus kertoo, että sydänsuonissa on ahtaumaa. Ei pidä liikaa ponnistella. Tunnen jotenkin rinnassa, kun pitää hiljentää. Pitänee alkaa taluttaa pyörää ylämäessä. 

Nukun lähes joka päivä päiväunet, kun lounaan jälkeen alkaa kovasti väsyttää. Käyn puusohvalle, vedän viltin päälle ja laitan äänikirjan viemään ajatukset. Varmaan toista vuotta jo olen tämän lisälevon tarvinnut. Nyt on alkanut väsyttää illansuussakin, kun syön iltapalaa, mutta sitten virkistyn. Yöuni ei ole kai sen heikompaa kuin ennenkään, mutta enemmän sitä saisi riittää.

Kaupungissa näin, että ikäihmisten asuttaman naapuritalon kaikki valot sammuvat puoli kahdeksan ja puoli kymmenen välillä. Harvan valot syttyvät aamulla ennen seitsemää. Minä menen nykyään nukkumaan yhdeltätoista. Varmaan levolle meno voisi aikaistua minullakin. Pitää nyt kuitenkin Euroviisujen  semifinaali katsoa Suomen esitykseen asti...

Metsäretkeilyn jatkoa

Lauantaiaamuna lähdin pyörällä siihen suuntaan, jossa asfaltti alkaa muutaman sadan metrin päässä. Kohteeni oli metsäautotie, joka nyt on ajokunnossa, kun viimeisestä lanauksesta on kulunut muutama vuosi. Kivet ovat siirtyneet autonpyörien reiteiltä sivuun. Halusin etsiä kohdan, jossa eilisen metsäretkeni mailla kulkeva vanha tienpohja tulee metsätielle. Karttasovelluksen avulla se löytyikin ja kävelin sitä, kunnes näin kalliot toisesta suunnasta. Olin ikäänkuin enemmän kartalla täällä.

Pyöräilin metsäautotien päähän ja palasin samaa reittiä. Toista kautta pääsisi ympäri, mutta osa reittiä olisi se sepelitie.

Oli hienoa ajella rauhassa ja haistella metsän raikkaita tuoksuja, suonpohjia, mäntyjä, propsipinoja. En ajatellut susia enkä karhuja, en Trumpia enkä Putinia. Näin vain kurkiparin seisomassa tiellä ja lähtevän siitä lentoon.

Välillä istuin ja söin eväät, simaa ja peltileipää. Tunsin olevani voimissani, nuortunut, kuin elämänpyörä alkaisi pyöriä takaisinpäin. Tuli mieleen uusia hankkeita, vaikka että haluaisin ostaa naapurikylästä lapsuuden kotimökkini takaisin ja kunnostaa sitä. Pyörämatkaa tuli 13 kilometriä. Oli kuin kesäkuinen sunnuntai.

Joopa. Viime viikolla aloin purkaa pois kaivon ympärille vuosien mittaan kasvattamaani leveää kukkapenkkiä. Se on täynnä vuohenputken ja suopayrtin ja vuorenkilven sitkeitä juuria, muut istutukset tukehtuvat. Pikkutalvio ja kielo yhdellä reunalla menestyvät. Kaivonympärys on kai myös kylmä kasvupaikka.  

Mutta lapio on kovin raskas. Parin lapiollisen jälkeen nousee hiki, voima loppuu ja pitää istua kaivon kannelle. Ajattelin, että puran sitä kovaa penkkiä vain kottikärryllisen päivässä, mutta kun tuntui rinnassa niin, että piti selvästi ottaa nitroa, päätin luopua. Pitää odottaa nuorempia kaivajia. 

Ei se elämänpyörä käänny. Mahdilluset uudet alut ovat vain vanhustenhoidon etappeja.

Metsäkävelyllä

Minulla on nyt uusi suunta kävelylenkeille, kun maantie on sepelin peittämä. Läksin  ohi kulkevaa pikkutietä lähitalojen taakse metsiin. Sieltä löytyi kauniita mäntymetsiä ja yllätykseksi hienoja kallioita. Metsätöitä ei ole tehty lähivuosina, joten maassa ei ole puunrankoja, vaan maastossa pystyy vapaasti kävelemään. Kun kallion takaa puiden välistä kuulsi korkeampi kallio, muistui jopa mieleen muinainen nousu Haltille. 

Jäkäläkalliot ovat niin kauniita  löytöjä,  kutsuvat pysähtymään ja lepäämään metsän hiljaisuudessa. Pitää joskus ottaa eväät mukaan. Lintujen viserryksiä kuuluu  kaiken aikaa. Nyt jäkälät sortuvat rutikuivina askelen alla, kun ei ole koko keväänä satanut muuta kuin kahden päivän lumen. 

Eihän minulla tämän parempaa lenkkimaastoa voi ollakaan, pehmeä, joustava maa jalkojen alla, silmille ja korville luonnon kauneus. Eikä parempaa tekemistä vappuiltapäivän yksinäisinä tunteina.

Luulisin, että äiti ja sisaruksensa ovat lapsuudessaan liikkuneet noissa metsissä, tämä oli heidän lapsuustienootaan. Sata vuotta sitten äiti oli viisitoistavuotias. Maastokartasta löysin niiltä main nimen Kiikkumäki. Oliko sinne rakennettu kiikku nuorten kokoontumispaikaksi? 

Isäni kotikylästä on sitä kautta tullut metsätie tämän paikan ohi ja  nuorena miehenä isä on sitä tietä kuljettanut hevosella viljasäkkejä jokivarren  myllyyn. Liekö posti tuonut kirjelapun, kun äiti on tiennyt odotella ohikulkijaa. 

Syrjäkylän liikennepulmia

Minä olen pyöräillyt 75 vuotta. Kuusivuotiaina opettelimme ajamaan naistenpyörällä. Lastenpyöriä ei ollutkaan. Suuren osan siitä olen ajellut hiekkateitä pitkin, kuten vaikka ilmoittautumaan kansakouluun viiden kilometrin päähän tai  naapurikylään isoäidin luo 15 kilometrin päähän.  

Nyt minä olen kuitenkin melkein motissa, kun ohi kulkeva kuoppainen asfalttitie muutettiin soratieksi. Muutos oli pitkään odotettu, mutta pyöräilijöiden kannalta harmillinen. Tiessä käytetty sora on isoa, terävää sepeliä. Ei sen päältä pysty pyörällä ajamaan. Pyöränkumit kärsisivät myös. Ne joilla on hienompia ja ohuita renkaita, eivät riskeeraa pyöräänsä ollenkaan. Ajan kuluessa sepeli viskautuu auton rengasurien alta sivuille. Silloin silinneellä uralla voi taiteilla ajamaan. Kun väistää autoa, joutuu ajamaan sivustan sepelikasaan ja siinä kaatuu helposti. Sitten taas tie lanataan ja tuodaan lisää sepeliä ja ajourat peittyvät. 

Kävelykin tällä tiellä on ikävää, kun kivet nuljuvat kengän alla. Kuivana aikana pöly nousee. Se on kyllä tuttua vanhastaan. 

Olen lähettänyt valituksia soran laadusta, mutta varmaan turhaan. Toiseen suuntaan onneksi pääsee ajamaan, kun taluttaa ensin pyörää puoli kilometriä. Estyneellä suunnalla olisi kuitenkin tärkeitä kohteita, muun muassa linja- autoreitti viiden kilometrin päässä. Eivät autoilijatkaan tykkää täristävästä tiestä. Että tällaisia liikennepulmia syrjäkylällä.

Metsässä voi kävellä ilman pölyä. Kauniilla mustikkakalliolla tuli vastaan hurja näky Hannes-myrskyn jäljiltä. Näitä näkymiä on Etelä-Pohjanmaalla paljon. On tallella myös kauniita jäkäläkallioita.

Missä olen kotona?

Kahden paikan asukas ei ole täysin kotona kummassakaan. Siirtyileminen estää sitoutumista ja osallistumista. Se myös haittaa kuulumisen tunnetta. Viime aikoina olen tutustunut Jyväskylässä uuteen asuinalueeseen, suhaillut tiheästi kulkevilla busseilla ja asioinut monissa toimivissa palveluissa kuten kuulo- ja näkötutkimuksissa - (kyllä sinä hyötyisit kuulokojeesta) -  ja viereisessä terveyskeskuksessa  ja tietokoneineni Powerin huoltosopimuspalveluissa. Naapurin kanssa käytiin seurakunnan lounaalla  ja huomenna on kirjastossa ikäihmisten asumisneuvontaa ja musiikkia. Uimahallissa joka toinen päivä. Alkoi viimeinkin tuntua, että täällähän minä asun, tämä on kotikaupunkini. 

Nyt kuitenkin on aihetta lähteä taas maalle. Päätöksenteko on kyllä vaikeutunut, jos ei ole ulkoisesti määräävää päivää.  Lähtisinkö silloin vai tällöin, kelailen edestakaisin. Yhteensä kaikki laskien puolet vuodesta olen tähän asti asustellut siellä vanhassa tuvassa. Asetun taas asumaan ja kaupunki etääntyy. Sielläkin olisi keskustassa hyviä tapahtumia, joihin voisi osallistua.  Minulle sanotaan:  - Ai sinä olet tullut käymään. Silloin tunnen olevani vierailija kaikkialla. Enkä minä taksilla lähde luentoja kuuntelemaan.

En ole ainoa kahden tai useammankin  paikan asuja, meitä on paljon. En vain ole tullut tavanneeksi sellaista, jonka kanssa olisin jutellut tuntemuksista. 

Jos asuu pääasiassa yhdessä paikassa ja lomailee toisessa lyhyempiä aikoja,  tilanne pysyy uskoakseni kohdallaan. Eipä tässä nyt voi muuta kuin järjestää taas ajatuksensa, sopeutua ja pitää tätä rikkautena. En minä muutenkaan haluaisi taloyhtiön hallitukseen. Taas laistan vuosikokouksenkin.

Aika muuttaa tilanteen, usein äkillisestikin. Kun voimat vähenevät, elinpiiri kapenee ja palvelujen tarve ⁹korostuu.  

Serkkuni päätti 79- vuotiaana:  -Ensi kesänä eli 80- vuotiaana en enää tule kesäpaikkaani, en jaksa muuttaa sinne huusholliani. Hän oli kuitenkin hyväkuntoinen ja hänellä on avulias mies, joka sanoi, ettei sinun tarvitse tehdä siellä maalla mitään. Serkku piti päänsä, hän halusi pyöräillä kesänkin kaupungissaan ja asua yhdessä paikassa. Hän ei halunnut enää sekoittaa päätään. Ja poika otti halukkaasti paikan haltuunsa.

Pian on minulla taas palvelut ja tilaisuudet 25 km päässä ja palveluauto saatavilla kerran viikossa.  Mutta on vanha hirsinen tupa, kylä, puhdas luonto ja kevään valo. Vielä jaksan tyhjentää jääkaapin, pakata lääkkeet ja laitteet ja lähteä kasseineni bussi-juna-bussi-palveluautomatkalle.

Mutta näin paljon piti valittaa:)