Nyt tämä naapuri on äkkiä poissa. Kesäkuun alussa kävin viimeksi ja hän oli huonovointinen ja oli ollut sairaana aiemmin. Aina niin valoisa ihminen oli alakuloisella mielellä. Oli kylmää ja sateista eikä hän ollut päässyt tänä kesänä vielä uloskaan istumaan keinuun kauniille pihalleen.
Palattuani matkoiltani kuulin että hän oli ollut jo pari viikkoa sairaalassa ja siirretty saattohoitoon. Tänään näin lehdestä kuolinuutisen.
Ihailin hänen valoisaa, hymyilevää elämänasennettaan. Hän oli kokenut vaikeita menetyksiä, mutta ei antanut mielensä katkeroitua tai synkistyä, vaan halusi katsoa hyvään päin. Hänen poismenonsa on suuri menetys läheisille. Uskon, että hän jätti läheisilleen vahvan henkisen perinnön. Myös lähiystäville tämä jättää ison tyhjiön.
Minullekin tämä on menetys. Enää en voi poiketa taloon. Taas yksi talo lähikylältä tyhjenee.
Ehkä voi lohduttautua sillä, että hän sai elää viimeisiin viikkoihin asti kotona ja pärjäsi huushollissaan omin avuin. Muisti toimi hyvin. Hän oli tyytyväinen kotisairaanhoidon kotiin tuomiin palveluihin. Omaiset toivat apteekkitavarat, kauppa ruokatavarat. Sitähän me pelkäämme, että joudumme vuosiksi avuttomaan tilaan.
Hyvä on hänen muistonsa. Hänen kauniit kukkamaansa nostavat vuosi vuodelta kukat vuorotellen kukkimaan keväästä syksyyn. Katson niitä aina ohi kulkiessani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti