Hyvää Joulua!

Näillä kymmenillä on erityisaikoina läsnä ajan varjo: Montako kertaa vielä? Vanhassa kuusenkynttilälaatikossa lukee edesmenneen enoni käsialalla: Mitä tiettään vuoden päästä? Onko Veikko ottamas näitä ensi vuonna?

Nyt olen iloinen siitä, että olen jaksanut ainakin tänä vuonna vielä valmistella joulua rakkaille ihmisilleni. Olen tehnyt sitä ajan kanssa, omassa rauhassani. 

Flunssatartunnat ovat olleet tulijoitten uhkana, tänään näyttää paremmalta. Olin korona-aikana yksin kolmena jouluna. Ne olivat leppoisia, tyynen rauhaisia juhlapäiviä. 

Toivottelen jokaiselle tätä lukevalle kullekin omalla tavallaan hyvää, toivottua joulujuhlaa, hiljaista tai vilkasta,  josta jäisi hyvä mieli. Joillakin on  toisenlainen joulu kuin ennen. Siitäkin voi tulla hyvä. Valo kääntyy voitolle.

Maalaistalon joulunaluspuuhia

Älä lue, jos hiiret kammottavat!

Tänä vuonna näyttää olevan jyrsijävuosi.  Vintin loukuissa on ollut pieniä, tummia otuksia, jotka arvelen metsämyyriksi tai hiiriksi ja jotka hiirihansikas kädessä pudotan loukkua napsaisemalla siististi vintin ikkunasta alas. En näistä vinttikävijöistä suuremmin häiriinny, kun papanoitakaan ei yleensä ole. Alakerrassa ei ole hiiriä onneksi ollut.

 Marraskuun puolella vintin loukussa oli isompi ruskeaselkäinen eläin, jota säikähdin rotaksi. Täällä ei ole koskaan näkynyt rottia ja minua hermostutti. Hankin lisää loukkuja, myös isokokoisen rottaloukun. Samoin kaksi pattereilla toimivaa karkoitinta. Kuulin illalla vintistä napsauksen ja menin katsomaan. Iso loukku oli lauennut ja häntää näkyi. 

Tein sen virheen, että avasin loukun vintissä kädessäni, kun halusin nähdä, onko siinä rotta. Siellä olikin pieni tutunnäköinen otus, joka olikin elossa ja hyppäsi pois ja vintinportaita alas. Ja pääsi eteiseen, asuintilaan!! 

Siitä alkoi jahti, joka ei tuottanut haluttua tulosta, mutta erään sivutuloksen. Onneksi huoneiden ovet olivat kiinni. Panin eteisen ovet auki ulos asti. Otin taskulampun ja etsin ison kaapin  ja kenkähyllykön ja laatikoston takaa ja alta.  Kumosin kaikki kengät, ei mitään. Aluksi näin vilauksia, sitten ei mitään. Pölyjä vain näkyi, vaikka olin hiljattain pyyhkinyt lattiat ja käyttänyt siivouslastaa myös kaappien alla.  Huomasin vasta nyt, että pakastimen allakin on tilaa, mutta niin matalaa, että  sinne ei näe enkä jaksanut hievauttaakaan täyttä pakastinta. Soitin jo siskolleni. Hän kehoitti etsimään ohuen kepin, jolla voisi pyyhkiä pakastimen alta. Tein niin, melkein mahallani kyyhöttäen. Hiirtä ei sieltä tullut ulos, mutta kolme pyykkipoikaa ja monenlaista roskaa. Jätin ovet auki ulos pariksi tunniksi. Nukkumaan mennessä toivoin, että se vikkelä on vilahtanut ulos.

Aamulla näin ulko-oven pielen lähellä jotain valkoista pientä silppua ja sitten kauhukseni vessan seinän kulmassa ison reiän! Se jäi siis sisälle ja järsi itsensä pois.

Tukin reiän lasivillalla ja rautavillalla ja metallilevyllä, jonka teippasin kiinni ja kiilasin raskaan esineen siihen eteen. Viritin kaksi loukkua eteisen lattialle. Sitten tulikin kyyti hakemaan minua junalle. 

Parin viikon päästä palasin. Kummassakin loukussa eteisen lattialla oli pieni punaruskea eläin! Taisin ihan järkyttyä. Tukkimani reikä oli ehyt. Sitten huomasin, että ovensuussa, listan ja ovenkamanan kulmassa oli iso reikä. Se oli varmaan ollut jo lähtiessäni, kun siinä oli sitä valkoista töhkää lattialla, mutta se oli suurentunut kulkijoista, niin että huomasin sen nyt. Reiän takana tuntui olevan tyhjää. Ehkä se toinen reikä ei vienyt ulos. Mitään ulostuspipanoita ei näkynyt.

Hain vanhaa muurauslaastia, sekoitin siitä laastia ja rautavillan ym tukkeiden jälkeen koetin muurata kummankin reiän umpeen. Väliin tupsutin kanelia, kun eivät kuulemma siitä tykkää! Päälle laitoin tapetinpalan. Reiät ovat pysyneet tukossa ja alakerran loukut tyhjinä. Onneksi.

Myös vintillä kaikki kolme loukkua olivat lauenneet ennen tuloani.  Kaikissa oli punaruskeaselkäinen, valkovatsainen eläin, joista yksi oli isompi. Tällaisia  en ole ennen nähnyt. Netin kuvista päättelin, että se olisi metsähiiri. Kuin metsähiiriperhe olisi tullut taloon. Jostain syystä pidän tätä parempana kuin että se olisi rotta! 

Se sivutulos? Kauhistuin niitä aluspölyjä! Olen nyt siivonnut kaikki kaappien ym alustat (ja päällystätkin jatkoksi), siirtänyt raskaita kaappeja ja nuohonnut listat ja nurkat ja listan vieressä kulkevat johdot tai putket  kirkkaan lampun kanssa, monessa kohtaa  kontallani. Ilman otsalamppua en nähnyt sitä tehdä. Niin tuli tännekin joulusiivous!

Sopeutumista

On pimeää ja sateista  päivästä toiseen. Kesäiltojen valo on kaukaisena muistona mielessä. Jotain siinä on ihmeellistä, tässä sopeutumisessa, johon sijaintimme maapallolla meidät pakottaa. Minulle se ei ole tänäkään syksynä ollut vaikeata, vaan tuntuu että kesän valolatausta riittää vieläkin. Joillakin on toisin. Minulta virta hiipui aiemmin aina  tammi-helmikuussa, kunnes ymmärsin alkaa ottamaan kunnolla D- vitamiinia.

Valolaitteet ovat arvossaaan sisällä ja ulkona. Uimahallin kynttiläuinti ja Taizehartauden tuohuskynttilät valaisevat mieltä kauan jälkeenpäinkin. 

Millaista oli, kun sähköjä ei ollut ja päivänvaloa oli silloinkin vain muutama hämärä tunti? Avotakan tuli, pärevalkea, öljylamppu antoivat pehmeätä, himmeätä valoa.  Varmaan nukkumaan mentiin varhain. Jotain valoa piti saada pimeään aamunavettaankin. 

On lohdullista, että ihminen sopeutuu monenlaisiin olosuhteisiin ja elämäntilanteisiin, kun on pakko tai muusta ei tiedetä. Monella tavalla voi elää, sen pitkä elämä opettaa. Olemme eläneet esimerkiksi  ilman puhelinta. 

On viisasta sopeutua vaikka leskeksi jäämiseen , sairauden kanssa elämiseen, toisenlaiseen asumiseen, ajokortin menetykseen, kun se on välttämätöntä. Muutoksen kieltäminen aiheuttaa vaikeuksia. Minun oli vaikeata luopua perusterveen statuksesta ja hyväksyä pysyvä diagnoosi. Pitääkö sopeutua myös  elämään sotaa käyvässä maassa, hälytysten alla, elää siinä jotenkin? Varmaan sekin on sopeutumista, kun ei poiskaan pysty lähtemään.

Emme tiedä, miten maailma tulee muuttumaan ja missä olosuhteissa tulevina vuosikymmeninä eletään.  Savupirttiin, sota-aikaan tai valosaasteen aikoihin sopeutunut ihminen löytänee edelleen itsensä tottumassa uusiin olosuhteisiin. Kunpa ne eivät olisi vaikeita.

Tavallinen päivä

Minua on liikuttanut McDonaldsin lastentalosäätiön mainos, jossa lauletaan Edu Kettusen laulua Voi kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä...

"Ja sill′ ois mielessä vain ne ihan tavalliset murheet

Särkevä selkä ja saapuva talvi ja se ois ihan fine,

Vähän väsynyt vain, kun niill' ois ollut kaikenlaista.

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä."

Mikä se tavallinen päivä kullekin onkaan? Työikäiselle työpäivä tavallisine kuvioineen, lapselle koulupäivä, vanhalle hiljainen kotikupsuttelupäivä ilman pahempia särkyjä tai  rasittavia menemisiä.

Joskus omavalintainen elämänrytmi keskeytyy ja siihen tulee yllättäviä, mielenrauhaa  uhkaavia asioita. Yt- neuvotteluja, yrityksen vaikeuksia, työttömyys, avioeron uhkaa, sairauden merkkejä, asumisongelmia. Niistä seuraa monenlaista vierasta asiointia, menemisiä, päivärytmin muuttumista, rahahuolia, pelkoja, huolta ja uupumista, tulosten tai ratkaisujen jännittynyttä odotusta.

Vanhan ihmisen hiljennyttä elämää sekoittavat pienemmätkin haasteet.  Entinen tehopakkaus, joka pyöritti lukuisia asioita aamusta iltaan, voi huomata stressaavansa koko yön aamuista laboratorioasiaa tai soittoyritystä terveyskeskukseen.

Jonain iltana voi havahtua kaipaamaan sitä vähän tylsää päivää, jolloin kaikki olikin hyvin tai ainakin aika hyvin.

Joskus hirvittää hienokin tuleva päivä, omat synttärit tai muut juhlat tai vieraat ja toivoo jopa että olisikin huomenna peruspäivä. Jälkeenpäin voi olla kuitenkin onnellista muistella sitä päivää.

Mikä lie päivä huomenna? Jos voi käydä nukkumaan levollisin mielin, saa myös olla kiitollinen. Jos mieli on levoton ja huominen ahdistaa, voi muistaa, että kaikki menee ajallaan ohi, jollakin tavalla. Aina ei ole samanlaista. Jokin muutos tulee joskus, apua voi löytyä, itse voi sopeutua, vanhakin voi parantua.

Anna heidän...

 

Maailmalla on pinnalla   yksinkertainen itseapumuoti: Antaa toisten. Antaa toisten elää omalla tavallaan. Amerikkalainen Mel Robbins on tullut kuuluisaksi kirjallaan "Let them- teoria". Idea on vanhastaan tuttu perusasia,  mutta suosion perusteella monet tuntevat tarvitsevansa selkeätä käyttöohjetta.  Kirja on suomennettu.

Se tarkoittaa luopumista toisten kontrolloinnista, vaikka he toimivat mielestäsi väärin tai huonosti. Tai olla pahoittamatta mieltään, jos muut eivät jostain syystä toimi toiveidesi mukaan. 

Se sisältää etäisyyden ottoa ja myös pyrkimystä ymmärtää toisten toimintaa ja ajatuksia heidän näkökulmastaan. 

Ihmisillä, joilla oma elämä on käynyt hiljaiseksi, voi olla riski paneutua liikaa lähipiirin ongelmiin, vaikka törmäisikin toistuvasti siihen, että muut elävät omalla tavallaan eivätkä kaipaa neuvojasi.

Alituiselle murehtijalle neuvosta voisi olla apua, vaikkei yksi teema aivan kaikkeen sovi. Pyrkimys siihen ajatukseen, että antaa toisten elää omaa elämäänsä omalla tavallaan, vaikka minun tapani olisi parempi, voi vapauttaa paljosta stressistä. Tai antaa toisten olla omanlaisiaan, vaikka mielestäni heidän pitäisi olla toisenlaisia.

Mitä enemmän yrittää vaikuttaa asioihin,  joihin ei kuitenkaan voi vaikuttaa, sitä enemmän  hankkii itselleen turhaa ahdistusta, ja samalla hankkii ongelmia ihmissuhteisiin.

Sen sijaan, että yrittää vääntää muita ihmisiä toimimaan toisin, pitäisi yrittää muuttaa omia ajatuksiaan ja toimintatapojaan. Vain itseään voi muuttaa, vaikka se on aika vaikeata. Voi löytää itselleen uusia toimintatapoja.

Varmaan tämäkin  teoria selviää itselle vasta, jos sitä kokeilee. Voi testata, helpottuuko oma olo, jos päästää irti ja koettaa luottaa muitten omaan selviytymiseen tai elämäntapaan.  Koettaa harmin, pettymyksen tai ahdistuksen noustessa ajatella: Antaa heidän, antaa hänen... minä teenkin nyt  jotain muuta...

Ajassa ja aatteissa

Marraskuun pimeydessä olen lueskellut mökkipäiväkirjojani alkaen vuodesta 1986, jolloin saarimökki ostettiin.  Koetan pyynnöstä  kirjoittaa seuraajalle muistiin erityisesti faktatietoja mökin vaiheista.

Enimmäkseen olen kuvaillut vettä, taivasta, säitä, saunomista, uimista, perhettä, tunnelmia, rauhaa, kauneutta  vesihoitolassamme. Kyllä sieltä konkreettisiakin asioita mökin kunnosteluvaiheista  löytyy. Joka kevät olen tiivistänyt edellisen talven päätapahtumat perheessä ja työssä. Myös yhteiskunnallisia asioita olen kirjannut, kuten lamaa, vaaleja, Jugoslavian alueen sotaa.

Enimmäkseen muistan asiat ja hetketkin palautuvat mieleen. Joitakin asioita on täysin unohtunut. 

Kyllä mieli nytkin vaeltaa päivittäin monissa maailman  asioissa, vaikka blogini olen rajannut ikääntymisen teemaan. Turvattomat lapset ovat sydäntäni lähinnä ja heitä on maailmassa paljon, monista eri syistä. 

***

Erittäin kiinnostavaa oli kuunnella Atte Korholan luentoa USA:n konservatiivikristittyjen valtataistelusta, Magaliikkeestä: Make America Great Again. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjan "Kristillinen äärioikeisto ja Trump". Liikkeen ohjelmaan kuuluu  Ilmestyskirjaan pohjaava seitsemän vuoren mandaatti, eli hallinnon, talouden, koulutuksen, tiedotusvälineiden, kulttuurin, perheen ja uskonnon haltuunotto pois demonisilta demokraateilta. Tyypillistä on patriarkaalinen perhekäsitys, tasa-arvon kaventaminen, ilmastonmuutoksen kieltäminen, koulutuksen rajaaminen ja kotikoulujen suosiminen lasten suojaamiseksi vapaamielisiltä vaikutteilta,  vähemmistöjen oikeuksien supistaminen, valkoisen väestön etuoikeudet, yksinvaltius.  Laaja esitys tuntui niin hurjalta, että sitä voisi melkein epäillä salaliittoteoriaksi. Kannattaako Trump oikeasti tätä kaikkea vai käyttääkö sen kannattajia hyväkseen? Trumpin toimet ovat kuitenkin paljolti  tämän liikkeen mukaisia ja  nimitykset ovat näistä piireistä. Miljoonat ihmiset kannattavat näitä arvoja. Lieneekö se Suomesta kadoksissa oleva suurperhe tämän kotikoululiikkeen suojissa?

Merkillistä on, että Putinilla on Eurooppaa kohtaan samantyyppinen kritiikki kuin näillä dominionisteilla demokraatteja kohtaan: maallistuminen, homoseksuaalien hyväksyminen ja muu vapaamielisyys, demokratia. 

Eurooppalainen demokratia tuntuu näiden kovien yksinvaltiaiden välissä huolestuttavasti  heikolta päätöksentekijältä. Koko  EU odotti tai odottaa vieläkin, että Trump tulee ja ratkaisee Ukrainan sodan.

Syysloma

Pellot on kynnetty mustalle mullalle. Maa lepää. Puut ovat täällä pudottaneet lehtensä. Suo on hiljainen, kurjet ja joutsenet lähteneet. 

Ihminenkin voisi levätä luonnon kiertokulussa. Tai ehkä ihminen toimii päinvastoin,  lepää ja saa voimia kesän lämmöstä ja auringosta ja nyt on aktiviteetin aika. Toivottavasti ihmisillä riittää energiaa lukuisiin haasteisiinsa. 

Luonto antoi yllättäen pohjoisen syyslomalaisille kauniit säät ja puolukkasangot kotiin vietäviksi.  Karpalosuon aarteita, punaisia rubiineja, olisi runsaasti, kun vain jalat tarkenisivat kylmässä suovedessä. 

Ilo on aina tulla vanhalle tuvalle, jos ei vaikeata, niin ainakin haikeata lähteä taas pois.

Muistiaarteita menneestä maailmasta

Muistoja maailmasta, jota ei enää ole.

*Elettiin vielä neljäkymmenlukua. Asuimme mummun, isänäidin, kanssa samassa taloudessa.  Meillä oli tuvassa separaattori, joka koottiin tarkkaan pestyistä osista.  Oli myös korkea kirnu. Pienessä, matalassa navetassa oli pari lehmää. Maitoja ei vielä kerätty meijeriin vietäväksi.  Maito kaadettiin lypsinsangosta siivilän vanun läpi tonkkaan. Tuvassa lämmintä maitoa kaadettiin separaattoriin ja  sitä käsin kovasti veivaamalla  saatiin putkista tulemaan erikseen kermaa ja kurria. Mummu kaatoi kermaa kapeaan puukirnuun ja sitä vatkattiin ylös alas kirnun männällä. Minäkin yritin. Alkoi muodostua voita.

Voihin lisättiin suolaa. Mummu teki minulle peukaloleivän. Hän levitti voin peukalollaan. Kesällä voita ja maitoa laskettiin kaivon kylmyyteen. Jääkaappeja ei tietysti ollut.

*Amerikasta tuli iso paketti aina silloin tällöin. Siellä Ohion Clevelandissa asui kuusi mummun sisarusta, isäni tätejä ja setiä, maahanmuuttajina. Mummu itse oli joutunut palaamaan, kun isä kuoli ja äitinsä jäi yksin. 

Paketin avaaminen oli jännittävää. Haju oli erikoinen. Amerikan haju oli naftaliinia.  Kerran paketin päällä oli kaksi pehmeätä muovimaista, alastonta nukkea. Se oli suurin yllätys, harvoin oli leluja. Enimmäkseen siellä oli aikuisten vaatetavaraa. Niiden kankaista oli tarkoitus ommella lapsillekin sopivaa. Usein ne olivat aika ohuita kesävaatteita. Rusinoita ja luumuja oli ja mikä tärkeintä, kahvia. Mummu paahtoi papuja prännärillä ja jauhoi sitten pavut jauhoksi pyörittämällä kahvimyllyä. Jauhot lisättiin kahvipannun kuumaan veteen, kiehautettiin, lisättiin hiven suolaa, annettiin hautua, säikäytettiin kylmällä vesitilkalla. Hieno haju levisi tupaan. Lapsellekin annettiin harvinaista herkkua. Kuppiin pullanpaloja, sokeria, kermaa ja tilkka kahvia. Pullamössö oli hyvää. 

Harvoin neljäkymmenluvun puolella  oli kahvia. Mummu keitti korviketta ja laittoi minut kutsumaan väkeä ruispellolta sitä juomaan. Hän pani sanat suuhuni:  "Tulukaa juamaan korviketta! Herrat vaan papia juaa." Minä huusin niin tuvan nurkalta pellolle päin.

*Meille tuli sähköt. Olin nelivuotias. Tuvan ja kamarien kattoihin tuli lamput. Ovensuussa oli tuvan lampun katkaisija. Minua kiellettiin napsuttelemasta sitä. Radio meille saatiin vasta vuosia myöhemmin. Ehkä sitä varten laitettiin jo töpseli.

Äidin isä oli jo aiemmin hankkinut radion. Se oli sinisellä penkillä. Kun menimme sinne käymään, isoisä avasi radion. Sieltä kuului miehen ja naisen laulua. Ajattelin, että radion sisällä on tulitikun kokoiset ihmiset laulamassa. Isoisä kuoli vähän ennen kuin täytin neljä vuotta.

*Kaivon  lähellä oli sauna. Maassa lattialla oli iso kasa kiviä, joitten alla oli tulipesä. Lauteet nousivat  korkealle takaosassa. Savu pursusi saunan ympärille oven raoista, kun saunaa lämmitettiin. Kun tuli sammui, savu hälveni, kun avattiin räppänäkin. Lauteet olivat nokisia, mutta löyly oli pehmeätä savusaunan löylyä. Joskus kyllä kirveli silmiä. Lauantai oli saunapäivä. Kerran viikossa peseydyttiin.

*Olin innokas piirtämään, kun vain oli kynä ja paperia. Sanomalehden reunat piirtelin täyteen. Parasta oli kaupan valkoinen käärepaperi. Menin sitä joskus erikseen  pyytämäänkin. -Joko sinä taas olet kaikki piirtänyt, sanoi Kauppa-Kalle ja antoi pari arkkia. 

Viisivuotiaana halusin lähettää piirustuksen Vaasa-lehden lastennurkkaan, jossa niitä pienessä koossa julkaistiin. Ohjeen mukaan kuva piti piirtää kuulakynällä. Meillä ei sellaista ollut, mutta kymmenisen vuotta vanhemmalla Kyllikillä oli. Kävelin pyytämään sitä lainaksi. Kyllikki  antoi vannotusten kera  ja sain piirustuksen tehdyksi. Kynän vein kiireesti takaisin. Joka viikko odotin piirustustani ja petyin, kun ei näkynyt. Olin jo koulussa, kun se yllättäen olikin lehdessä. Se oli jonkinlainen pohjapiirustus tai kuva huoneesta huonekaluineen. 

Kotirintaman kasvatit

Luin Sisko Istanmäen kirjan "Niin paljon parempi mies" vuodelta 1991. En ole varma, olenko lukenut sen ilmestymisaikoihin, ehkä olen, mutta en muista. Se kertoo kotirintaman ponnisteluista sodan vuosina, kaikenlaisesta puutteesta, selviytymiskeinoista, välittämisestä, sisusta, naisten ystävyydestä, rajojen ylittämisestä kylmyyden ja nälän pinteessä, ymmärtäväisistä sekä kovista ihmisistä. Pieni kirja saattaa olla niitä, joita voi lukea useampaan kertaan eri näkökulmista.

Eniten minua on jälkeenpäinkin askarruttanut Viljo-pojan maailma ja sitä kautta lasten kasvu puutteen tai yltäkylläisyyden maailmassa. Kirja vei sodanjälkeiseen karuun aikaan. Itsellekin köyhä lapsuus on tuttu. Perusruokaa kyllä riitti, talvella pieni tupamme oli kylmä. Olimme varmasti nykymitalla köyhyysrajan alapuolella, mutta samantapaista oli useimmilla muillakin sodista toipuvassa maassa. Toki perheiden ilmapiirissä ja varallisuudessa oli eroja.  Enimmäkseen totuimme yksinkertaisuuteen emmekä paljon muusta tienneetkään.  En tiedä, miten olisimme reagoineet, jos  olisimme nähneet nykylapsen leluja ja kuvakirjoja pursuavan oman huoneen tai saaneet kutsun kylpyläsynttäreille, jossa vieraatkin saavat lahjan - ettei kenellekään tulisi paha mieli. Opimme monilapsisissa perheissä jakamaan, odottamaan, kuulemaan useimpiin pyyntöihin peruuttamattoman ei- sanan, antamaan omastamme muille. Tottelematon sai piiskaa.

Vanhemmilla oli paljon huolta ja työtä eikä lasten kanssa juurikaan leikitty. Juoksimme keskenämme järven rantaan ja isommat opettivat pienempiä uimaan. Pihoilla riitti kavereita. Lasten piti oppia töihin, varsinkin perheen vanhimpien lasten. Meillä oli Taivaan Isä ja turvana iltarukous. Meiltä ei paljon kysytty tunteista eikä koulumaailmassakaan tehty ahdistuskyselyitä. Emme olisi kyllä niistä kertoneetkaan. Piti selviytyä omin päin. 

Itse kasvattajina halusimme korjata karun kasvatuksen puutteita ja antaa lapsillemme enemmän tilaa,  jos vain osasimme näyttää tunteita ja kuunnella. 

Selviytymisen eetoksesta on uskoakseni ollut monelle hyötyä, jos haittaakin, elämän vaiheissa. Ehkä nyt vanhanakin meille on apua niukkuuden kokemuksista. Vanhan pitää kaikin puolin tulla toimeen vähemmällä. Seuraa, muitten läsnäoloa, vaihtelua, tapahtumia, menoja on vähemmän ja myös siksi, että jaksamme yhä vähemmän. Pitää selviytyä lisääntyvän yksinäisyyden kanssa, viihtyä itsekseenī.  Pitää seurata tai  odottaa monia asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa. Tyytyminen vähään tulee käyttöön yhä enemmän. Emme tiedä, saammeko mistään apua, kun emme enää pärjää oman arkemme ja sairauksiemme kanssa. Pitää varautua ei- vastauksiin. Meitä suurten ikäluokkien ihmisiä tuskin hemmotellaan loppuvuosina sen enempää kuin alkuvuosinakaan. 

Sielu jäi

Nyt kävi kyllä niin, että sielu jäi sinne vanhan tupani maisemiin, lehtipuitten lomitse siilautuvaan kirkkaaseen aamuvaloon, kukassa oleviin kesäkukkiin, puolukkametsiin (vaikka olikin heikko vuosi), lämpimiin säihin. Kylätietäkin juuri korjataan ja siinä olisi seuraamista. Oli pari syytä lähteä, mutta eivät olleetkaan välttämättömiä. Viikkoa liian aikaisin lähdin, kun on aurinkoistakin. Neljä kuukautta asuin maalla yhtämittaisesti.

Onhan täälläkin kaunis sää, kun sumu hälveni ja  päivä kirkastui lähtiessäni kirkon uutispuurolta. Uimahallissa sain kipeytyneitä lonkkia vähän irrotelluksi. Mäkinen  pururata on ennallaan sammalmetsässä. Hiljaista on kerrostalossa. Olen tavannut vain ystäväni, joka hoiti huonekasvejani kesän yli. Ovat paremmassa kunnossa kuin keväällä. Kyllä sitä taas tottuu, hyvähän täälläkin on.  Silti mieleni kuljeskelee siellä kotipihoilla. Tämä kahden paikan malli johtuu varautumisesta sairastamiseen ja läheisten avun tarpeeseen, mikä jo kerran toteutui. 

Onko siitäkin jo niin kauan?

Istuin pitkästä aikaa infrapunasaunassa. Mietin,  milloin tämä mieheni kauan toivoma pieni komero hankittiin. Se oli vuonna 2011. Onko siitä  jo neljätoista vuotta! Olen pitänyt sitä ikäänkuin melko uutena asiana tässä vanhassa rakennuksessa.

Tuon tuostakin törmää ajatukseen: - Onko siitäkin jo niin kauan! Enoni kuoli keväällä 1998. Olen asuttanut tätä entistä torppaa jo yli neljännesvuosisadan. Kun tulee  jonkun vieraamman kanssa  puhe mieheni kuolemasta kymmenen vuotta sitten, tulee aina reaktio: -Onko siitäkin jo niin kauan. Tärkeitä vuosilukuja on kyllä muistissa, mutta paljon on sellaista, mitä mieli ei  ole kiinnittänyt vuosilukuun ja ne voivat esiin pompatessaan yllättää.  Monista muistissa olevista tapahtumista on kymmeniä vuosia. On arvokkaita muistoja menneeltä elämäntavalta ja  ajalta, jota ei enää ole olemassa.

Mieleen jäävät jotkut muutoskohdat, uudet asiat, hyvinkin tuoreina, mutta vuodet vilistävät kohokohtien välillä. Googlen kuvaohjelma ja Facebook nostavat esiin kuvamuistoja vuoden tai kahden tai kolmen vuoden takaa. Silloinkin joskus yllättyy. 

 

Lukematon on kuitenkin vanhalla ihmisellä unohduksen virtaan lipuneitten päivien määrä. Niitä on kahdeksan vuosikymmenen päivistä enemmistö. Joskus koetan kirjoittaa muistikirjaani merkintöjä muutaman päivän takaa, enkä aina vaivattomasti muista, mitä tein toissapäivänä. Monen vuoden muistikirjani onkin muistamista varten - esim. milloin ajoin nurmikot viimeksi  tai milloin toissa vuonna siirryin kaupunkiin - eikä juuri lainkaan tulevaa varten. On siellä ylhäällä silmälääkärin aika ja laboratorio. Varsinaista kalenteria minulla ei tänä vuonna ole ollenkaan ja tulevien viikkojen hahmottaminen onkin hämärää. Se tuli esiin, kun syyslomista alettiin puhua. Olen ollut neljä kuukautta täällä herrankukkarossa ilman aikataulumenoja.  On minulla ennen ainakin apteekin kalenteri ollut näkyvillä.  Ihmekös, että joskus pitää muistella, mikä päivä nyt on. Pitänee hankkia kalenteri. 

Menneitä tapahtumia on vuosien ketjussa paljon, tulevia projekteja vähän.  Tulihan tässä pieni yllätysprojekti:  Verhoilla usein kotinsa ilmettä vaihtavan ystävän varastoista tarjoutui minulle levolliset verhot tupaan!  Minulla onkin ollut samat valkoiset lakanaverhot yli kymmenen vuotta. Istun keinutuolissa  ja katselen rauhallista vaikutelmaa. Jos joskus vuosien päästä näen tämän päivityksen, voin sanoa: -Onko siitäkin jo niin kauan!

Syrjäkylällä

Nyt on vilja, kaura,  meilläkin saatu korjatuksi! Se on minulle ihan juhlapäivä, vaikka pihamaalla vain katselen viljelijän ison koneen kierroksia. Isot koneet ovat pörränneet melkein yötä päivää tupani ohi kauempana oleville pelloille. Nyt kylässä on elämää, pian taas hiljenee.  

Kaura on hyvää, monikäyttöistä kotimaista ruokaa. Kylillä kulkiessa voi nähdä viljapeltoja ja lehmikarjoja avaran taivaan alla.  Täällä on vaikea uskoa niiden saastuttavan maapalloa. 

Mieleen nousee kuvia toisenlaiselta ajalta, lapsuuskotini pelloilta. Minua kehuttiin, kun opin yhdeksänvuotiaana leikkaamaan ruista sirpillä ja tekemään lyhteitä. 

Ihanan värikäs syyskuu väreilee lämpimässä tuulessa. Huomenna taitaa sää muuttua.

Tarvitsin kiireesti tulehduslääkereseptin. Se onnistui vähän yllättäen eri vaiheineen ennestään tutussa terveyskeskuksessa neuvontapisteen avulla, vaikka en ole täällä kirjoilla. Edelliskerralla sanottiin ettei se enää onnistu.  Tutustuin uuteen EP digipalveluunkin. Sovelluksen kautta kysyin tietoja laboratoriotuloksista, kun omakannassa ne olivat puutteellisia. Chattiin mennessä piti vastata lukuisiin terveyskysymyksiin, ennenkuin pääsin kirjoittamaan yksinkertaisen kysymykseni ja sain vastauksen. On hienoa, että uusia väyliä rakennetaan, mutta tässä mallissa voisi olla myös lyhyemmän kysymyksen reitti. Myös puhelinpalvelu toimi harvinaisen nopeasti. Sairaanhoitajien kanssa on hyvä asioida. Jospa nämä sotesysteemit alkavat toimia pikku hiljaa paremmin kuin ennen!

Lääkkeen haku oli sitten oma operaationsa, jossa kaupunkikodin palvelut tulivat mieleen. Ensin viisi ja puoli kilometriä pyörällä maantien varteen. Koulupäivinä siellä kulkee muutama linja-autovuoro. Menomatkalla pyöräily sujui myötätuulessa, mutta paluumatkalla oli vastatuulta kuusi seitsemän metriä sekunnissa. Otin nitron ennen pyörälle nousua ja talutin muutamassa vastamäessä varmuuden vuoksi. Hyvin se sujui ja perillä kotona sai levätä torkahdukseen asti. Kirkolla, kylällä ( keskustassa) oli  aikaa käydä syömässä hyvää hernesoppaa ja pannukakkua, joten tällainen retki on syrjäkyläiselle aivan virkistyspäivä.

Syyspäiviä

Tulihan se kesäinen lämpö vielä takaisin ja pimeäänkin tottuu taas. Ja yöllä on upea tähtitaivas. 

Koetin tulostaa yhtä kuvaa tallennustikulta miehen vanhan pöytäkoneen ja tulostimen kautta. Ensi kertaa en saanut näyttöä auki. Silloin tuli päätös: Nyt vien tämän laitteen pois. Kymmenen vuotta olen sitä tallettanut ja siirrellyt. Opin muuten niissä siirtelyissä vasta asettamaan tietokoneen ja tulostimen kaikki piuhat paikoilleen. En ollut sitä ennen yrittänytkään, kun ei tarvinnut.  Käytin konetta kyllä itsekin niin kauan kun Windows 10 oli käytössä. Se oli selkeä, vakaa ohjelma. Viimeksi kone oli jo eteisessä vanhan Singerin päällä, liinan alla kuin pyhäinjäännös.  Kaikki tiedostot oli tallennettu ja arkistoitukin, mutta avasin laitteen välillä ja katselin miehen kuvia ja tekstejä ja omianikin. Omia  kuviani oli myös pitkältä ajalta, mutta olen tallentanut niitä tikulle ajat sitten. En minä sitä laitosta kauemmas saanut viedyksi kuin purettuna kasana vintin nurkkaan, kun en tiedä mitä muuta sille tekisin. Onhan siellä kovalevyllä valtavasti materiaalia.

Yksi lisäluopuminen on siis tehty. Haikealta tuntui. Saisi sen vieläkin kokoon. 

Halusin eteiseen vähän enemmän  väljyyttä. Kun ei olisi ollut terveellistä yrittää raahata raskasta Singeriä yksinäni ulkorakennukseen, vein sinne eteisestä  pienen kaapin, jossa oli vain CD- levyjä, lähinnä klassisia. Niitä osteltiin ja tilattiinkin varsinkin yhdeksänkymmenluvulla. Ei niitä ole aikoihin kuunneltukaan, vaikka se vielä onnistuisi. Poimin sitten kuitenkin kasan, jospa soittaisi niitä vielä. Nyt kuuluu Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel.  Tämä kertomani osoittaa, että monenlaista pitäisi reippaasti viedä kirpputoreille tai jäteasemalle.

Syksy on yleensä minulle ollut virkeintä aikaa. Nyt päätin aloittaa TV kakkosen aamujumpan siten, että laitoin puhelimeen hälytyksen 8.45. En minä silloin nuku, mutta en muutoin muista. Vajaan kymmenen minuutin aamujumppa panee ainakin veren kiertämään. Haastan sinutkin mukaan! TV2, 8.50 arkisin.

Iltaisin olen alkanut tehdä netistä ilmaiseksi löytyviä lyhyitä iltajoogia. Liikkeet ovat paljolti samoja joita muutoinkin teen, etten aivan kangistuisi, mutta tuntuu kuin olisi seuraa illan pimeydessä ja mukava ohjaaja puhuisi minulle. Ja ohjattuna tulee tehdyksi pitempään rauhassa. Suosikkini tällä hetkellä on Vartin iltajooga +meditaatio, 15+5 min.

Kai minä täällä edelleen asustelen ja vietän syyspäiviä. Kauniina iltoina on niin leppoisaa astella avarilla pihoilla, katsella maiseman värityksen muuttumista ja istuskella ulkorakennuksen kuistilla illan kajossa. Ei malttaisi siirtyä kaupunkioloihin.

Nyt minulla lopulta on se kauan etsimäni kuva seinällä, Milletin Iltakellot. Se oli ennen melkein joka tuvan seinällä. Menin paikalliseen valokuvaamoon ja siellä kuva tehtiin nettikuvasta. Se on seinällä tämän paikan entisten asukkaiden ja viljelijöiden muistoksi, jotka pyhittivät pyhäpäivän. Millerin Tähkänkorjaajia löysin kirpputoreilta kaksikin kappaletta. Alin kuva on tästä tuvasta vuodelta 1920. Sama rakennus, tupa ja kaksi kamaria, mutta väkeä eri tavalla. Isoisä ja eno ovat etualalla hevosten kanssa. Kivet kertovat pellonraivaajien työstä. Kiertävä valokuvaaja oli tullut kylään.

Illan pimentyessä

Illat pimenevät tuvan ympärillä. Ennen yhdeksää alkaa olla hämärää ja vähän myöhemmin on jo pimeää. Kesän valo  jää taakse tunti tunnilta. Monena aamuna on vielä kyllä ollut kirkas valo tervehtimissä pihlajanoksien välistä. Ilma on viileätä, pitää panna takkia päälle, on usein sadetta ja märkää. Vintti kylmenee. Kun pimeän aikaan jokin kolahtaa, säpsähtää, etsii syytä. Tuvassa pitää lämmittää aamulla, tehdä tuli hellaan. Leikkaan jo pois tatareita, mutta mikään kukka ei ole vielä paleltunut. 

Kesästä luopuminen tuntuu haikealta, vähän surulta ja yksinäiseltä. Lohdutan itseäni, että vielä on pitkä aika siihen, että kolmelta on pimeää, aamulla on pimeää, tiet ovat liukkaat ja talvivaatteet on otettu käyttöön. Ei se lohdulta tunnu, uhkaukselta pikemminkin. 

Voi toki vielä tulla lämmintäkin. Puolukkamaitten raikkaus on edessäpäin. Monena yönä on jo ollut kirkas tähtitaivas ja linnunratakin näkyvissä, kuutamoakin oli, aurinkolamput syttyvät, näitä pimeän ajan iloja. 

En muista, että ennen olisin näin tuntenut surua kesän lämmön ja valon menettämisestä. Kuin en niitä enää näkisi.

Ikkunoista

Ikkunanpesu-urakka on tältä vuodelta tehty, pesty alakerran kuusi ikkunaa sivu-ikkunoineen kaksien lasien sisältä! Ajattelin, etten enää itse sitä tee, kun irti nostettavat tuplapuukehykset ovat tosi raskaat ja pelkäsin ranteideni pettävän. Lisäksi avaimella avattavat hakaset voivat olla hankalia ja tiukkoja ja kehyksetkin paikoin turvonneita. Yhtä  sivuikkunaa en ole saanut auki vuosiin. Sain sen irrotukseen voima-apua ja  harmaa lasi kirkastui pesussa. Kerran kesässä olen ikkunat pessyt, nyt yksi kerrallaan tai kaksi päivässä. Ulkopesu on erikseen. 

Tulos on täällä tuvassa tällä hetkellä sumea, koska kosteus jäi ulkoikkunaan ruutujen väliin. Kerran jo irrotin lasit, mutta kosteus uusiutui. Pitäisi pestä keväämmällä tai kuivalla ja lämpimällä säällä. Tein hellan pesään tulen, jospa se kuivattaisi ilman.

Hiki nousi pintaan monta kertaa, kun krapasin hakoja auki ja kiinni.

Talon ikkunat on uusittu kuulemma kuusikymmenluvulla, kun kapeiden ruutuikkunoiden sijaan oli kaupattu leveämpiä. Oli tukittu vierekkäiset kaksi ikkunaa ja niiden väliin tehty leveä reikä uudelle ikkunalle. Valoa tuli tupaan varmaan enemmän. Muistan kyllä ne vanhat ikkunat puoliverhoineen.

 Parikymmentä vuotta sitten ikkunoita oli nykyistä paljon vaikeampi käsitellä ja pyysin jo tarjouksia uusista, olivat kalliita. Kuulin kuitenkin eläkkeellä olevasta kirvesmiehestä Pentistä, joka tuli katsomaan ja kätevästi hioi puuta ja uusi lukkoja ja kaikki toimi taas. Pokat ovat lujaa puuta, ei niitä pidä alumiiniin vaihtaa, oli hänen mielipiteensä. Pääosin ikkunanpokat ovat hyvät edelleen. Ei  Penttiä ei enää saisi paikallekaan.

Siis kyllä joskus saa vielä tehdyksi sellaista, minkä jo aikoi jättää! Samoin ajattelin viime perjantaina, kun ilahduin tyttären perheen yllättävästä tulosta. Aloin  yhtä aikaa lämmittää paljua ja kertalämmitteistä kiuasta - puuta pitää kulkea  vartin välein pihan yli lisäämässä pesään- ja tein samalla mustikkapiirakkaa ja uuniruokaa. Olin jo jättänyt nämä multitaskaukset nuoremmille, mutta halusin tehdä tämän nyt. Auton ajaessa pihaan kaikki oli valmista ja pöytä katettu. Jaksoin saunoakin ja viipyä paljussa myöhään. Nitron otin kyllä.

No tämä viikko on sitten ollut hiljaisempaa, sanoisin kovinkin vetämätöntä. Mutta jotenkin se ilahduttaa mieltä, kun saakin vielä joskus  jotain tehdyksi. 

Äitini ajeli kahdeksankymppisenä pyörällä kauppaan, mutta viiden vuoden kuluttua hän ei pysynyt enää jaloillaan pystyssä. Näitä visioita nähden kirjoittelin tämän.

Näyttää ainakin tuo hellan lähellä oleva ikkuna kirkastuvan.

Rauhan toivo

Ukrainan kohtalonviikko? Voi, miten hartaasti Ukrainan kansan kanssa odotamme rauhaa niinkuin Suomen kansa syksyllä 1944.  Moskovan välirauhasopimuksen ehdot olivat Suomelle raskaat. En taida uskaltaa paljon odottaa tältä Alaskan tapaamiselta, jossa hyökkäyssodan kohde ei ole paikallakaan ja tavoite voi olla kaupallinen tai muu paikallaolijoiden etu. Maailmanrauhan kannalta ikuisten vihollisten neuvonpito on suotavaa. Täällä kaukana maan korvessa  huokaa ihminen Luojan puoleen, kun ei muuta voi.  

Paljon voi olla lähempiäkin ahdistavia asioita, joille ei mitään mahda ja ne tuntuvat vanhemmiten  omassa kropassa ja mielessä vahvimmin.  Tuntuu, että nuorempana oli enemmän asioita, joihin jotakin pystyi vaikuttamaan. Syrjästäkatsojan pitää tai pitäisi oppia rauhoittamaan itsensä ja rajaamaan asiat, joihin voi jotain vaikuttaa. Mielenrauhan säilyttäminen on vanhuuden(kin) isoja haasteita.  Maailmanpolitiikan suhteen tarvitaan kuin kupla, jonka alla voi elää omaa pientä elämäänsä, etsiä ilonaiheita ja iloita siitä, mistä voi. Ehkä laimeammin, kuin joskus ennen, mutta kiitollisuutta harrastaen. 

Vilja kypsyy

Kymmenen vuotta sitten oli mieheni viimeinen elinpäivä. Olen elänyt mielessäni viimeisen viikon tapahtumia päivä päivältä. Palasimme Itä-Suomen kyläilyreissulta, hänelle tuli voimistuvaa huimausta ja pahoinvointia, viikon päästä oli viimeinen päivä.

Hänen viimeisenä kotonaolon päivänään istuin pihassa ja perkasin mustikkaa niinkuin nytkin. Taivas oli pilvessä, mutta keskellä taivasta oli sinisenä hohtava aukko. Lorna Byrneä lukeneena olin näkevinäni  siinä portaat, joita pitkin enkelit kulkivat alas ja ylös. 

Ambulanssin lähtiessä illalla pihasta emme kumpikaan uskoneet, ettei hän enää palaisi kotiin, emme ainakaan halunneet uskoa, mutta kaikki tuntui kohtalokkaalta. Kahden sairaalapäivän aikana ilmeni massiivinen sisäinen verenvuoto, jota ei pystytty hoitamaan ja korvaamaan.

 Hän oli aina toivonut nopeata lähtöä ja myös valmistautunut siihen. Ystävät olivat kuulleet  valmistautumispuheen, minä en niinkään. Kun hän sanoi usein:

-Taas yksi päivä lähempänä kuolemaa, minä vastasin vain:

- Kiitos tästä päivästä.

Alkuajat olivat todella vaikeita. En olisi millään jaksanut hoitaa järjestettäviä asioita, varsinkaan perunkirjoitusasioita, mutta tunnollisena pakotin heti itseni toimintaan. Olisin tarvinnut turvallisen neuvonantajan ja prosessiohjaajan, joka olisi vapauttanut minua näistä järjestelyn paineista. Uskoisin, että moni muukin tarvitsisi. Eikö mikään taho perusta sellaisia virkoja? 

Alkukuukausilta muistan jatkuvan puristavan paineen rinnassa. En pystynyt kunnolla itkemään niinkuin itkin isän kuolemaa.  Lähdin ulos katkomaan pensaiden oksia tai pyöräilemään helpottaakseni oloa. Puhuin ja kirjoitin, palasin blogini pariinkin pitkän tauon jälkeen. Seuraavana kesänä poskessani ilmeni ärhäkkä melanooma ja sitä seuraavana vuonna sepelvaltimotauti ja tukokset. Jotenkin ajattelen, että perusterveen statukseni murtui tässä murheessa.

Tunsin kirpputorin vapaahtoispiirissä monia leskiä ja sain heiltä paljon vertaistukea - milloin kenelläkin alkoi kovin paha olo hellittää, miten kokevat puolison poissaolon, kuinka pärjäävät yksin. Viidentenä vuonna minä tunsin oloni sopeutuvan siihen, mihin oli totuttava. 

Olimme naimisissa 47 vuotta. Jäätyäni leskeksi 70- vuotiaana, en ollut koskaan asunut yksin. En pelännyt yksinoloa, mutta yksin asuessa elo tuntuu aluksi vajaalta, kun toisen menot ja asiat jäävät pois. Puolikas pallo pitää kasvattaa kokonaiseksi, me muuttaa taas minäksi.

Olin paljon maalla yksin lähes erakkona niinkuin olen kesäisin edelleenkin. Joskus tuntuu tyhjyys,  sitten se taas täyttyy jollakin. Joskus melkein ihmettelen, olenko koskaan elänytkään parisuhteessa, sitten taas kaikki muistuu elävänä kaipauksena mieleen.  Onneksi on ikiystäviä ja perheenjäseniä. 

Vain minä en kokenut menetystä. Lapseni olisivat monta kertaa tarvinneet isän karhunhalausta ja lapsenlapseni isoisän ymmärtäväistä katsetta ja kuuntelua.

Useat tuntemani ihmiset ovat jo yksineläjiä, mutta jos se teistä jommallakummalla  vielä on edessä, sanon: kyllä ihminen tottuu ja sopeutuu siihen, mihin on pakko. Ovat nuo muutkin naiset tottuneet, ajattelin ja pidin heitä esikuvanani. Jos on välttämättömiä  asioita, joita et koskaan ole hoitanut, on helpompi opetella se nyt, kun voit saada ohjausta. Minulle koneita pelkäävälle  päältä ajettava ruohonleikkuri oli iso haaste. Kauan pelkäsin rikkovani hänen koneensa! Voisi myös miettiä, olisiko vielä jotain kysyttävää tai puhuttavaa.

Hän ei nähnyt pakolaisvirtaa vuonna 2015, ei Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, ei tätä asevarustelun ja sotatalouden aikakautta. Hän kyllä tunsi  näiden ilmiöiden takana olevat riskit. Mitähän asioita minä tulen vielä näkemään ja mitä en tule tietämään? 

Tällä hetkellä päätunnelmani on kiitollisuus siitä, että sain jakaa pääosan elämästäni hänen kanssaan. Elelen omassa rauhassani, tänään iloitsen mustikoista, liikuskelen pihoillani, muistelen.

Olihan meissä molemmissa puutteemme, mutta myös täydensimme niissä toisiamme.  Nyt ajattelen, että minun olisi pitänyt antaa enemmän tilaa kahdenkeskiselle ajalle lasten ollessa pieniä.  Onneksi saimme lopuksi kulkea yhdessä eläkelaakson stressitöntä, kukkivaa ja lempeätä polkua seitsemän vuotta, kirjoitella ja tutkia omiamme ja katsella yhdessä yötöntä kesäyötä. Sain istua autoon hänen rinnalleen ja kyyti löytyi helposti!

Pyöräilin kylätiellä illalla varjojen pidentyessä. Vastaani tuli ohrapellon lämmin, kypsyvä tuoksu kuin riiheltä. Nyt ohra jo tuleentuu ja valmistuu korjuuseen. Kaurapellot saavat vielä aikaa kypsyttää satonsa.

 

Hellekuplassa

Kuva on yritys virkistää muistona, täällä ei vesiä näy.

En ole helleihmisiä, mutta kai näistä keleistä olisi hyvä myös nauttia. Aamulla seitsemän kahdeksan aikaan on vielä hyvä hetki. Menen yöpaidassani aamiaiseni kanssa ulos portaille tai tuolille istumaan. Nurmikko talon edessä on osin palanutta, mutta aamukastettakin kimaltelee vihreissä heinissä. Mikään lintu ei laula, kurki vain huutelee suolla. Mustarastas hypähtelee syreenin alla. Kahvi maistuu hyvältä ulkona.

Kolmena aamuna olen lähtenyt aamutuimaan mustikkaan lähistölle ja perannut ne muutamat litrat sitten ajan kanssa pihapöydän vieressä. Kolmantena aamuna kyllä sattui heti niin selkään, että piti lopettaa alkuunsa. On rutikuivaa, ei ole satanut moneen viikkoon. Marjatkin kaipaavat vettä. 

Aamuun kuuluu vielä se ihana kesävirkistykseni: Pesen hiet pois pihasaavissa lämmenneellä vedellä saunalla. Se virkistää pajon enemmän kuin suihku sisällä. Sen jälkeen onkin siestan aikaa suljettujen ikkunaverhojen takana ja ilmalämpöpumpun viilennyksen alla  iltaan asti. Lueskelen Steinbeckin Hyvien ihmisten juhlaa, mikä oli yksi suosikkikirjani nuorempana. Sen kuvaama elämäntapa edustaa velvollisuudentuntoisen työminäni vastakohtaa. 

Illalla kahdeksan jälkeen on hyvä lähteä pyöräilemään kylätielle. Parempi olisi vielä myöhemmin, mutta tuntuu vähän myöhäiseltä lähteä yhdeksän jälkeen. Sitten on taas hiki pinnassa. Saavivesi on nyt aivan lämmintä ja pesen hiuksetkin. Kaadan napolla vettä päähäni ja lopulta koko pesuastiallisen päälleni. Olo on niin raikas ettei kylpyhuoneessa koskaan. Kuljeskelen vähissä vaatteissa antamassa vettä kukille ja vadelmapensaille. Ilta tuntuu lempeältä, hiljaiselta, tyyneltä. Auringon polte on poissa. Tekee mieli viipyillä pihalla. Hetken ajan on kaukana kavala maailma. 

Tulee mieleen illallinen Kreikassa kauan sitten. Havahduin siihen, että istuimmekin ulkotilassa, musta taivas yläpuolella ja oli lämmintä. En ollut kotomaassa koskaan kokenut niin lämmintä iltaa, että olisi luullut istuvansa sisätiloissa.

Yöllä voi kokea ihollaan ilman raikkauden, jos herättyään menee hetkeksi portaille kuulostelemaan hiljaisuutta. Keskiyön jälkeen on jo melko pimeää.

Helletilastoa

Tällainen helle, kuin nyt on pian pari viikkoa ollut, tuo pysähtyneen olotilan. Ulkona liikkuminen päivällä panee jarruttamaan tahtia, varsinkin jos on syytä muistaa sydäntään. Emme ole tottuneita kuumaan, me vanhat ainakaan. Muistan kyllä, että kesä 1955 oli lämmin ja erittäin kuiva, niin että meidän kaivosta loppui vesi. Isä haki tonkalla juomavettä erään naapurin syvästä kaivosta ja lehmille järvestä. Kun sain taas omasta kaivosta nostetuksi sangollisen raikasta vettä, rukoilin että se jotenkin lentäisi virvoittamaan Afrikan helteissä nääntyviä.

Saarimökin ensimmäiset 10 vuotta olivat kylmiä ja tuulisia, mutta se ei meitä haitannut. Kesä 1997 oli siellä ensimmäinen lämmin, jolloin tarkeni hyvin lueskella riippumatossakin. 

Kuuma kesä 2018 jäi kauhuna mieleen, kun olin huonossa kunnossa sydänoperaatioiden jälkeen. Pysyttelin tarkasti sisällä aurinkoa paossa, niinkuin poskesta siihen aikaan leikatun melanooman jälkihoidossa ohjeistettiin. Tunsin itseni vangiksi. Tylsää alkaa olla nytkin. 

Ajattelen monasti myös niitä, jotka ovat helteiden aikana ruumillisissa töissä vaikka rakennuksilla.

 Mittaushistorian 10 helteisintä kesää ovat tilaston mukaan:

• Vuosi 1937 64 hellepäivää
• Vuosi 2018 64 hellepäivää
• Vuosi 2010 58 hellepäivää
• Vuosi 2002 57 hellepäivää
• Vuosi 1997 56 hellepäivää
• Vuosi 2006 55 hellepäivää
• Vuosi 1947 53 hellepäivää
• Vuosi 1959 52 hellepäivää
• Vuosi 2013 51 hellepäivää
• Vuosi 1938 50 hellepäivää

Monet ihmiset kyllä nauttivat helteistä ja matkustavat kuumiin maihin, joiden asukkaat lienevät elinympäristöönsä tottuneita.  Jonkin verran lämpötilamuutoksiin tottuu meikäläinenkin ja oppii pitämään itsestään huolta. Ilmalämpöpumpun viilennys pitää sisätilat miellyttävinä. Ennen vuotta 2018 viilennystä ei ollut koskaan käytetty, vaikka laite oli ollut 

meillä jo kymmenen vuotta.  Talven tullessa pitää taas totutella kylmään. Mutta pelottaa ajatella ilmastonmuutoksen tulevia vuosikymmeniä monine haitallisine liitosilmiöineen ja nykytilannettakin vaikka Espanjassa. 

Mutta tulihan se nyt sittenkin kesä kumminkin ja aurinkoa riittää talvella muisteltavaksi.

Illalla pitää kulkea kastelukannun kanssa etenkin niiden kasvien ja pensaiden luo, jotka ovat vielä tekemässä jotain,  kukkimassa, kukkaan tulossa tai marjaa kypsyttämässä.

Olen vanhassa talossa koirahoitajana. Nuorempi väki, jonka seurasta on ollut ilo nauttia, ovat kaikki ajelleet pohjoisia maisemia ihailemaan. Koiran kanssa aamuvarhain kulkiessani ihailen tienvarsien kukkarunsautta; harakankelloa, päivänkakkaraa, mesiangervoa, ohdakkeita, horsmaa, ojakellukkaa, apilaa, mataraa.

Saarikuville jatkoa

Kun saarikuvista kiitettiin, innostun heti laittamaan niitä lisää:)

-Tällainen kivikasa, lausui kerran sukulaismies noustuaan saareen. Onhan se, mutta toiveena oli luotomainen paikka. Venematka on lisävaihe, mutta etuna on se, että hyttysiä on hyvin harvoin. Lapset ja koirat innostuvat kiertämään saarta kiviä pitkin. Sukulaisnuorisokin viihtyi aikoinaan hyvin täällä.

Kiviset reitit, joita ei ole juuri muokattu, ovat tarkoin kuljettavia, mutta jalka tottuu. Parissa päivässä huomasin jalkojeni muistavan parhaat ja tutut askelmat, jotka eivät ole, kumma kyllä, koskaan tuntuneet vaivalloisilta jalan alla. Märkiä sammalkiviä oppii varomaan. Huvilaa ja huussia ei ole koskaan aiottu pyytää maastoa mylläämään. Luonnossa ja vesimaisemassa oleminen on pääasia ja niitä olen joka kesä tähän blogiinkin eniten muistoiksi kuvannut. Miten nyt tulikin tämä liikkuminen mieleen.

Kun iäkkäät tätini, kauan sitten,  olivat selvinneet venevaiheesta, päässeet veneeseen ja siitä pois,  pysähtyi sydämen vajaatoiminnasta kärsivä Anna-täti katsomaan kivistä nousua rakennusten välistä ja sanoi: -Minä menenkin tätä alatietä. Se kääntyy kuvassa vasemmalle ennen sammaleista kiveä ja kiertää loivasti mökkipihaan ilman kiviä. Minäkin valitsen Annan alatien märillä keleillä. Ja joskus muulloinkin.

Ikääntyneen unitavoissa on se hyvä puoli, että voi nähdä aamuyön kauniita hetkiä. Nuoremmat eivät ole vielä koskaan nähneet auringonnousua tai aamusumua.

Viimeinen kuva on nurinpäin enkä saa sitä pysymään käännettynä. Ohjelma kääntää taivaat ja vedet päinvastoin tämänkaltaisissa kuvissa.

Veden välkkeessä

Taas tuli aika, että olen pikku saaren mökillä. Hankimme sen vuonna 1986, kun Kruunuhaan kivinen kaupunkiympäristö nosti minussa valtavan luontokaipuun. Paikasta tuli meille  vuosikymmenten mittainen luontohoitopaikka. Nyt tytär ottaa siitä vastuuta. Olen ajatellut, että pitää pikku hiljaa ottaa etäisyyttä ja luopua tästä henkisestikin. Läsnäolo nostaa  vähitellen vuosikymmenten muistoja ja tuntoja esiin. 

Kyllä minä vielä pystyn kapuilemaan näillä kivillä ja kallioilla ja nousemaan veneeseen. Vähän kankeampaa liikkuminen taitaa olla. Ehkä en yksin tänne enää tule. 

Tässä on ollut vaihtelevat säät, myrskyä ja tyventä. Järven lähellä kasvaneelle vesi on tärkeä elementti kaikissa muodoissaan. Vesi ja valo välkkyvät saaressa joka suunnalla. Kuviin jäävät useimmin kirkkaat säät, kun harmaista hetkistä tulee huonoja kuvia. Sehän on oikeastaan hyvä. "Päällimmäisiksi paremmat", Leino. 

Olen pitänyt täällä vuosikymmenet mökkipäiväkirjaa. Tytär pyysi, että keräsin ja kirjoittaisin sieltä muistiin mökin vaiheita ja myös, mitä käytännön asioita on milloinkin tehty. Siinä minulle ohjelmaa ensi talvelle.