Mitä tiettään vuoden päästä?

Kävin tarpomassa suksilla lenkin pelloilla, latuja kun ei ole. Ihailin kuusia ja niiden lumipeitteitä. Kansalaisopistossa vuosia sitten eräs Sinikka teki vieressäni hartaasti lumikuusitaulua. Siitä tuli kaunis. Muistan sen aina, kun näen lumisia kuusia. Puhdas lumi ja metsä - niitä kaipasin kaupunkivuosina. Himmeänä päivänä tulee valokuvistakin himmeitä.

Uudenvuodenaatto. Joulu takana. Niinpä kävi, että pojan perheessä onkin korona. Sairastuivat yksi kerrallaan. Tauti ei ole kovin paha, ensimmäiset ovat jo parantuneet, mutta tuntuva kuitenkin. Karanteenin pitäisi olla ohi Loppiaiseen mennessä. Saa nähdä ovatko siinä voinnissa, että jaksaisivat lähteä ajamaan tänne. 

Viihdy kyllä yksinkin, mutta uusi joulu alkoi Tapanina, kun tyttären porukkaa koirineen tuli Torpalle. Elämä saa uuden sävyn, kun on mieluista odotettavaa. Talo oli täynnä elämää muutaman päivän ja matot kasassa, kun koirat temmelsivät. Yksi koirista nukkuu täällä aina sänkyni vieressä lattialla. Koiralle on mukava jutella, se olisi kiva kaveri.

Paino on taas näinä juhlapäivinä noussut ainakin kilon. Taatelikakku, piimäkakku, 4 annosta rahka-voitaikinatorttuja, Bastognekeksitahna- korvapuusteja ja joulupullaa, mokkapaloja... Yksin ei ole tarvinnut niitä syödä, mutta yli osani kyllä. Tein eilen uudeksi varaksi karpalo-piimäkakkua ja pitihän sitä maistaa. Se on siis aloitettu... Minusta on hauska kokeilla uusia reseptejä. Sitä Bastogne-kekseistä tehtyä tahnaa hehkutettiin joillakin leivontasivustoilla, mutta ei se meillä noussut perinteisen korvapuustin yli.

Vuosi sitten emme varmaan kukaan ajatelleet, että koronan tartuntaluku voisi vuoden päästä olla 11000 päivässä! Aika loputtomalta näyttää tämä virusmuunnosten perässä kuljettava tie. Tutkimusresurssitkin uppoavat viruksen salaisuuksiin. Jospa virus laantuisi itsestään aikansa riehuttuaan, tyytyisi "tavalliseksi" flunssavirukseksi.

Kaikki odotamme uudelta vuodelta entistä vapautta liikkua ja tavata ihmisiä. Toteutukoon toiveemme! 

Joulumuutos

Jouluni muuttuikin äkkiä

edellisen kirjoituksen jälkeen. Odotetut jouluvieraani ovat saaneet kuumeisen flunssan. Kotitesti ei näytä koronaa. Tuntui aluksi, että putosin jostain alas. Pettymyksen painoa lisäsi tieto pikkutytön surusta, kun hän oli niin odottanut mummolajoulua. Suruansa hän oli purkanut koronapiirrosten sarjaan, kun hänkin oli joutunut suostumaan kotitestiin. Kuinkahan suuren varjon tämä pitkä korona- aika jättääkään lasten mieliin?  

Varmaan aika monessa perhekunnassa on koettu vastaavanlaisia pettymyksiä tänä vuonna. Onkohan lukijoiden perheissä?

Olin vielä ikäänkuin epäuskon vaiheessa, kun tuli yllättävä puhelu ystävältä, jota perheineen olen tavannut kahdeksankymmenluvulla. Hänen odotetuilla vieraillaan oli ilmennyt koronatartunta, mistä hän oli juuri saanut tiedon. Puhuimme lähes kaksi tuntia, muistelimme entisiä aikoja, edesmenneitä miehiämme, nykyisiä elämiämme. Puhelu oli aivan terapeuttinen. Sen jälkeen aloin uskoa, että tämä on nyt näin tänäkin vuonna.

Laitoin ensi kertaa yksin kuusen jalkaansa. Naapurit toivat yllättäen hienon ostokuusen kiitokseksi saamastaan hakepuusta. Kesti kyllä aika kauan ja monia välineitä kokeiltiin ja sinne ja tänne koskikin, ennenkuin kuusi mahtui tukevasti rautajalkaan ja seisoo tuvassa yltäen kattoon asti. Se tuoksuu vahvasti. Ennen en juuri koskaan ole kuusen tuoksua kunnolla haistanut. 

Iän myötä ihminen oppii sopeutumaan. Näinkin on hyvä. Joulun leppoisa valmistelu on ollut  jouluista kaiken aikaa. Soitin yhdelle ystävälle ja kutsuin tulemaan, mutta hän oli huonovointinen. Luonnon luminen kauneus, tähtitaivas, joulumusiikki luovat tunnelmaa, mutta kyllä ihmisiä kaipaa. Onneksi on puhelin ja muut yhteysvälineet ja muita läheisiä tulossa lähiaikoina.

 Joulupuuro on valmista, pian on joulurauhan julistus ja radiosta Sulo Saaritsan Taas kaikki kauniit muistot. Sitä kuunneltiin jo lapsuuskodissani. Joulurauha on sydämen asia.

Jouluista rauhaa!

Vuoden lyhin päivä tuntuu hyytävän  kylmältä. On 19 astetta pakkasta ja  aurinkoista päiväsydännä. Kylmä ottaa henkeen. Hengityssuojaimesta on apua, jos pärjää ilman silmälaseja. Aloin esilämmitellä ulkosaunaa kädet kohmeessa. Savu nousi ensin suoraan ylöspäin ja taittui sitten vaakasuoraan. Se toi mieleen kotikylän pakkastalvet, jolloin talojen savuista katsottiin, kuinka kova pakkanen on. Luin, että ilmiötä sanotaan  inversioksi. Kun maa jäähtyy voimakkaasti, syntyy käänteinen ilmiö, eli ilma on korkeammalla lämpimämpää. Kun savu kohtaa lämpimämmän ilmakerroksen, pystyliike lakkaa. Kylmyys estää tuulta, mutta sitä voi olla ylempänä. Se liukuu kylmän ilmamassan päällä ja kuljettaa savua. 

On tämä ikäihmisen joulunaluskin mukavaa aikaa, kun voi kaikessa rauhassa laitella laitoksiaan joulua varten, pari hommaa päivässä, ajan kanssa. Myötätunnolla ajattelen työkiireiden keskellä jouluun valmistautuvia. Aika aikaa kutakin, kaikella on aikansa.Terveen olon päiviä osaa arvostaa, kun on muustakin kokemusta.

Tuvan järjestys on kääntynyt kahteen kertaan kuusen paikkaa hakiessani. Lisäsohva on laahattu sisään nukkuma-ja istumapaikkojen lisäämiseksi. Puuhellan levyt, uuni ja leviävä lämpö ovat ahkerassa käytössä. Kylmyys tunkee sisään varsinkin ikkunoista. Tällä korkeudella on entisajan talvi. Juuri nyt kuulin ensi kertaa rapinaa katon päältä takan kohdalta. Hiirellä ja myyrälläkin on kylmä.

Toivotan hyvää jouluisaa mieltä  jokaiselle lukijalle! 

Pimeän sisällä

Jotenkin tuntuu, että olen oikeassa paikassa näinä vuoden pimeimpinä päivinä. On ollut hämärää ja pimeää. Vettä satelee, hyvät lumet sulavat pois, sulavan lumen tuoksu on kuin kevättalvella. Katoilta humpsahtelee lunta alas. Iltapäivällä kun katsoo valaistusta huoneesta ulos, on aivan pimeää, vain pihakuusen valot loistavat kauas. Kun menee ulos, näkee kuitenkin kulkea ilman lamppua, kun vielä on lunta maassa ja nouseva kuu pilvipeiton takana. Ulkoilen päivänvalon tuntien aikana.

Potkuttelin liukasta maantietä ja laitoin muutaman joulukortin naapurien postilaatikoihin. En ole tavannut ihmisiä. Hain polttopuuta, asettelin lisää valoketjuja pensaisiin. Tuntuu, että tässä elää luonnon rytmissä, luonnon sisällä, antautuen taivaan ja maan välissä, siksi oikeassa paikassa. Sitten taas on hyvä olla sisällä valojen keskellä, tehdä jouluvalmisteluja vähän kerrallaan. Tilasin kyläkaupasta ruokatavaraa. Tupa on lämmennyt.

Vintille tein olemassaolevista tarvikkeista joulumaata lasta varten. Tarkenee siellä vähän olla, kun pukee niinkuin ulos. 

On rauhallista, lueskelen. Olen nukkunut hyvin. Pimeän sisällä on hyvä olla, kun tietää että viikon päästä se taittuu. Ja omikron on muualla.

Oi, juuri äsken kun suljin ikkunan, oli kuu tullut esiin! Ulkona on aivan valoisaa ja Otava näkyy portailta.

Junalla jouluun

Täällä taas makailen tuvan puusohvalla, pimeyden keskellä. Katselen takkatulta. En tullessani vähään aikaan  huomannut, että kellot olivat vielä kesäajassa. Kellojen siirto tuntui tuovan lisäaikaa. Viideltä tuntui, että on jo kovin myöhä ja että pimeää on ollut jo kauan. 

Oli suorastaan mukavaa matkustaa junalla ja katsella lumisia maisemia, vaikka olikin vaihto ja kaksi isoa matkalaukkua. Säilytyslokeroissa oli kuitenkin tilaa ja opin kuinka erilaiset lokerot sijaitsevat vaunuissa. Ovat ilmaisia, 50 sentin kolikon saa takaisin. Junissa oli väljää ja kaikilla maskit. Täytyy silti välttää kontakteja, jos olisi sattunut tauti tarttumaan, etten kuljettaisi sitä kenellekään. 

Illalla kiertelin vähän Lapuan keskustassa ja katselin jouluvaloja ja Marianne Hietalan valoisan näyttelyn (olin ainoa, näin vain vahtimestarin lasikopissaan). Tuntui jotenkin hyvältä ja juurevalta kulkea tuttuja reittejä pitkästä aikaa. Kun palveluliikenteen auto kulki Alajärven tietä, tuntui kuin olisi kotiin menossa. Sitä tietä kuljin oppikoulussa. 

Tällainen siirtyileminen tuntuu joskus vaivalloiselta, mutta toteutuessaan virkistävältä. Aivot kaipaavat muutosta, uusia asioita ja vanhan kertaustakin. Aivoissa "hyytyvät" ne aivosolut, joita ei käytetä. Jos toimii koko ajan samalla kaavalla, kapenee aivosolujen ja niiden yhteyksien verkosto. Pitäisi tehdä välillä jotain toisin ja oppia jotain uuttakin. Pitemmässä siirtymässä on myös paljon muistettavaa mukaan ottamisista, niin tulee vähän muistiharjoitustakin. Jokainen voi löytää omaan arkeensa jotain pientä virkistävää muutosta. Voisi vaikka avata tv-ohjelman, jota ei ole koskaan katsonut tai etsiä puhelimesta jonkin uuden toiminnon.

Mitä uutta tein? Laitoin jouluvalot pihakuuseen eri tavalla, jonka olin nähnyt kaupungissa iltalenkin varrella. Piti oppia, kuinka ja millaisella kepillä saa valonauhan nostetuksi ylös. Ei kovin kummoista oppimista, mutta jotain. Ja ne junan kätevät lokerot!

Rokotettu

Eilen sain kolmannen koronarokotteen. Hiukan käsivarressa tuntuu. Täällä on sellainen systeemi, että minun ikäluokalleni laitetaan tekstiviesti, kun varaussivu avautuu. Avautumisaika on nyt laskettu 5,5 kuukauteen edellisestä rokotuksesta.

Nyt oli raviradan katsomon rokotuspisteessä vilkasta.  Rokotetta hakemaan voi tulla nyt myös ilman varattua aikaa

Minulla oli odotusaikaa ja ehdin nähdä useita nuoria, poikia ja tyttöjä kysymässä rokotusta ja jonkun ikäihmisenkin. He saivatkin sen kohta. Tuli mieleeni, että ajan varaaminen voi olla monelle kynnyskysymys. Kaikki, varsinkaan nuoret, eivät seuraa uutisia eivätkä tiedotteita, vain omia kanaviaan. Monivaiheinen, tunnistamista vaativa varaussysteemi voi olla  tottumattomalle hankala. Puhelimeen ei usein vastata eikä moni ole tottunut soittamaan puheluja tänä viestittelyn aikakautena. Tyytyväisen näköisinä he kävelivät ulos. Koronapassi olisi pitänyt ottaa käyttöön jo aiemmin.

Muutkin ovat Facebookin mukaan saaneet  samantapaisia THL-soittoja kuin minä. Niissä "THL" on tarjonnut sähköistä koronapassia, jota varten on tietysti kysytty henkilötunnusta. Toivottavasti kukaan ei ole antanut. Minulla on nyt kolmen rokotteen passi. Mahdanko sitä missään tarvita?

Varuillaanolon aikaa

Viime perjantaina minulle tuli puhelu Yksityisestä numerosta. En yleensä vastaa tuntemattomiin numeroihin ja puhelimeni varoittaakin punaisella tekstillä mahdollisista haittapuheluista, joihin sitten laitan eston. No nyt vastasin, kun en ole tuollaista merkintää ennen nähnyt. Siellä vanhemman ja velton tuntuinen miesääni kysyi, olenko se ja se. Vastasin olevani. - Mikäs tämä tällainen yksityinen numero on, kysyin. -THL:stä, oletko saanut koronarokotuksia, sanottiin. Olin varuillani, mutta vastasin että kaksi, eihän se ole salattavaa. - No sitten sulla ei ole koronapassia, hän innostui. - On kyllä, sanoin. Hän ei siis tiennyt, milloin sen saa. No hyvää joulua sitten vaan, hän sanoi ja lopetti. 

Olen hämääntynyt, mietin mistä ihmeestä oli kysymys. Se oli selvää, ettei tämä ollut THL:n juttua. Mitä tietoa hän haki, tapahtuiko puhelun aikana jotain viritystä? Lopulta tulin siihen tulokseen, että hän olisi kysynyt henkilötunnuksen, jos olisin sanonut olevani vailla koronatodistusta. Laitoin THL:n viestintään viestin asiasta sekä poliisin vihjetietoihin. Laitoin yhteen fb-ryhmään kertomuksen tästä.

Sitten kuulin, että erään paikkakunnan fb- sivulla oli kertomus, että 87-vuotiaalle oli tullut puhelu tuntemattomasta ( ehkä yksityisestä) numerosta. THL:sitä oli tarjottu sähköistä koronapassia ja kysytty sitä varten henkilötunnusta. Hän ei ollut antanut. Näitä puheluja on varmaan moni saanut, toivottavasti kukaan ei anna henkilötietoja tuntemattomalle.

Netistä löytyi tieto, että viranomaiset kuten poliisi tai lääkäri salaavat joskus puhelutietonsa yksityisiksi, ettei numero jää talteen. Kuulin, että joltain tutulta on mennyt lääkärin tärkeä soitto ohi, kun ei ole vastannut tuntemattomaan tai salattuun numeroon. 

Päätin laittaa puhelinnumeroni salaiseksi, vaikka itse olen esim. Fonectasta monasti hakenut yhteystietoja ja olen pitänyt sitä hyvänä palveluna. Arvelen, ettei yhteystietojeni tarvitse löytyä hakukoneissa, ettei suotavia hakijoita juuri ole. Äsken luin kuitenkin, että myös minun soittamani puhelu muuttuu tuntemattomaksi, paitsi viranomaispuhelut ja tekstiviestit. Jos niin käy, perun salaisen, eihän kukaan sitten vastaa minulle. 

Ikävältä tuntuu, että yhteiskunnan tietotekninen kehitys  luo rikollisille yhä uusia kanavia rikosten tekemiseen ja ihmisten tietoihin tunkeutumiseen. Kaukana on ihmisten välinen luottamus. Joudumme opettelemaan epäluottamusta ja varuillaanoloa omassa kodissakin.  Peruspuhelin on vielä väline, jota jokaisen on helppo hallita, tietotekniset laitteet ja monenlaiset sivustot ja sovellukset ovat haastavampia. Tietotekniikka on tuonut niin paljon uusia mahdollisuuksia ja helpotuksia, mutta samalla niitä on tullut myös rikollisille.

Olen sattunut vanhojen tuttujen yhteystietoja hakiessani törmäämään Ruotsin Hitta.fi- sivustoon, josta löytyy ihmisten yhteystietojen ja syntymäajan  lisäksi kuvaukset heidän kodistaan ja autostaan ja niiden hinnoista, asuinkumppaneista ja naapureista. En tiedä, kuinka se sivusto syntyy, mutta varmaan sen voi kieltää. Kuinka niin paljon tietoja voi olla avoimella sivustolla? Suomessa ei sellaista ole. Tuntuu merkilliseltä tänä epäluottamuksen aikana.

Paremmin tietävät

Koronarokotteesta kieltäytyminen tuntuu aivan ällistyttävältä, kun tilastot kertovat selvää kieltä tartunnoista. Kuinka he ajattelevat? En osaa siihen vastata, mutta joitain viitteitä voi löytää. Jokin ylemmyydentunto saa jotkut uskomaan muiden tyhmyyteen ja johdateltavuuteen ja omaan paremman, salaisen tiedon tuntemukseen. Varmaan he pitävät itseään jonkun viisaiden, paremmin tietävien ryhmän valittuina jäseninä.  He eivät kuuntele tai lue  uutisia eivätkä THL:n katsauksia, vaan kuuntelevat vain omia toisenlaisen tiedon kanaviaan. Koronaluvut voidaan ohittaa viittauksella siihen, että kokonaiskuolleisuusluvut eivät ole nousseet.  (Kaikki rokotuskieltäytyjät eivät ole tätä ryhmää, on esim. pahasti rokotuspelkoisia.)

Jos koronaa ei oikeasti ole, miksi nämä ihmiset täyttävät sairaala- ja tehohoitopaikat sairastuessaan? Lempeä on sairaanhoidon systeemimme. Me ohjeita noudattavat väistelemme taas erakkoina muita ihmisiä. Media on viimein ryhtynyt patistamaan rokottamattomia rokotteen ottoon.

Marraskuuni meni jotenkin nopeasti ja kohta on joulu. Minulle on tavallista mennä kuin kesän voimilla vuoden loppuun. Nuorempana olin tammi- helmikuussa aina alavireinen, kunnes joskus 90-luvulla kuulin radiokeskustelun D- vitamiinin merkityksestä. Siihen loppui kaamosmasennukseni. Nyt olen sitten joskus alavireinen ihan muuten vain.

Olenkohan tullut  vanhaksi, kun ensimmäistä kertaa en viitsisi lähteä Torpalle. Siellä on kylmää monta päivää. Kun tupa lämpenee, on lähtöpäivä. Jouluksi menoon ei ole montaa viikkoa. Matkassa on rasituksensa. Ennen se ei ole haitannut. Täälläkin paistaa aurinko puunrunkojen läpi. On lämmin boksi ja aika hyvä sähkösauna, palvelut vieressä, adventtivalot laitettuna. Kuin olisi uskoton, kun tällaista tulee mieleen, vaikka en ole viiteen viikkoon käynyt.

Paikkaan rajattu

Koko aamupäivän satoi lunta, valkoista ikkunan täydeltä. Tuli sisälläolon tunnelma, äänikirjan ,(Pirkko Saision Passio) ja käsityön tunnelma. Jätin helpommin mielestä aikeen lähteä Lapualle virsiseuroihin ja Torppaa katsastamaan. Tuntui liian työläältä pakata, lähteä lumisateessa bussille ja junalle, selvittää jatkoyhteys perille. Ja kaiken ympärille on taas noussut koronan hiipivä uhka. En ole ilman suojauksia liikkunut tähänkään asti, mutta on ollut vapauden tunnetta mennä ihmisten joukkoon. Nyt taas arvioi riskejä, jättää menoja väliin ettei kuljettaisi tartuntaa, supistaa elämäänsä, lisää sisäisiä liikkumisrajoituksia. Miettii sainko tartuntaa pikkutytöltä, joka uimahallin pesupaikalla selosti minulle isoäitinsä ja arveli minunkin voivan olla sukulainen. On tämä virus aika pitkä jatkokertomus, lienee jatkuva tarina, jonka kanssa pitää elää.

Kuva ei ole minun ottamani, vaan on sukulaisperheeltä, en tiedä kuka heistä kuvan otti. Se kuvaa järveä, jota niin mielelläni katselisin, nyt täytyy tyytyä kuvaan. Kun on sidottu paikkaan, pitää antaa ajatuksen liikkua. Se lienee vanhenevan ihmisen maailmaa muutoinkin. Ensimmäisessä blogissa kerroin hoivaosaston liikkumattomasta ja puhumattomasta naisesta, joka yhtäkkiä sanoi peittonsa alta: -Voi tulikohan ny vähä liika sakiaa! Mieli liikkui sidotun kehon ja ajan ulkopuolella, oman hellan vierellä varmaan. Se on lohduttava tieto.

..kuin lapsi leikkimään..

Olisin työkiireitten aikana voinut nähdä unta tällaisesta ajasta: olen jo marraskuun puolivälin paikkeilla hankkinut joululahjat ja osan paketoinutkin. Muistan yhdenkin joulun, kun Torpalle viimein saavuttuamme viimeisen yön aikana käärin väsyneenä paketteja enkä huomannut, että niihin jäi hintalaput! Mikähän mahtoi olla stressitasoni?

Minulla on tyttären kanssa perinne käydä yhdessä jouluostoksilla. Muutoin olisi kovin vaikeata osata ostaa varsinkin nuorisolle mitään ja meillekin tulee mieleisiä valintoja. Yllätys siitä puuttuu, mutta perinne lounastaukoineen on mukava. Ja aina jonkin yllätyksen voi myöhemmin keksiä. Nyt se päivä tuli, kun tyttärelle tuli töissä väljempi kohta ennen uutta urakkaa. Flunssaoireita on jäljellä, tämä on sitkeätä lajia, mutta tuskin enää tartutan. Pikkutytölle hankin jo vähän aiemmin kivoja tekemisjuttuja.

Aina vain laiskemmaksi muutun. Haluaisin vain laitella jouluvaloja ja muuta jouluista kivaa, joku muu saisi huolehtia ruokapuolen. Siivouksista en suuria ajattelekaan.

 Näin Suomen kaunein koti- ohjelmassa nätisti laitetun vintin. Siitä sain idean laittaa Torpan avovintin puolelle joulumaan lapsenlapsen iloksi, vaikka siellä onkin kylmää. Ostin jo paristokäyttöiset jouluvalot ikkunaan tai enovainaan muovikuuseen. Kokoan sinne joulujuttuja, joita ei muualla tarvita. Olemme pikkutytön kanssa vinttifaneja, muutaman minuutin päästä tulohetkestä hän on jo kiivennyt sinne. Eikö olisi hauska yllätys, kun siellä loistaisivat jouluvalot ja tonttuja kurkkisi nurkissa? Voisimme pikkutytön kanssa "asuulla" (leikkiä) siellä. On siis suunnitelmana viettää Torpan joulu. Viime vuonna se peruttiin koronan takia. Vietin leppoisan joulun omassa seurassani talvikodissa. 

Flunssaviikko

Nenää alkoi kutittaa, tuli jatkuvia pärskähtelyjä ja aivastuksia, sieraimet arkoina, kurkkukipua, kuumettakin nousi. Viisi vuotta sitten, kun muutin tähän boksiin, olin edellisen kerran flunssassa. Tein korona- pikatestin, jonka tytär toi, mutta ei tullut kahta viivaa. Olen siis viimeiset päivät sairastellut flunssaa. Olin edeltävänä viikkona aika paljon liikkeellä, uimahalli, kauppoja, influenssarokotus, lounaspaikkoja, kyläilyjä. Jostain sain tartunnan, vaikka jatkoin korona- suojautumistoimia.

Tavallinen flunssakin katkaisee toiminnan, kun ei voi lähteä ulos. Olen kuunnellut äänikirjoja, ne sopivat hyvin sairasteluun. Aivan elämyksellistä oli kuunnella Viveca Stenin Åren maisemiin sijoittuva dekkari Lumen uhrit, vaikka en ole pitkään aikaan dekkareita lukenut. Kirjailija oli jumittunut koronan takia Åren tunturimaisemiin ja keksi aloittaa siellä uuden kirjasarjan Sandhamin jälkeen.

Lämpimän peiton alla kuuntelevalle muodostui melkein Alistair MacLeanimainen tunnelma joulukuun pimeydessä, lumessa ja pakkasviimassa liikkuvista hahmoista. Oli monenlaista lunta, tuulta, pyryä ja pimeyttä. Välillä torkahtelin, havahduin taas lukijan ääneen, olin kaukana lumituiskussa vähissä vaatteissa. Sairastelun katkaisema olo on kuin kupla, toisenlainen, rajattu  tila. 

Kun myöhemmin etsin lukemalla näitä kuvauksia, en löytänyt juuri mitään. Varmaan kirjailija osasi luoda raamit, joita oma mielikuvitus ja runsas kokemus talven kylmästä pimeydestä täydensivät. Nykyiset lapset saavat kaiken luetun kuvitettuina. Kuinka heidän mielikuvituksensa kehittyy? Kirja on kirjoitettu viime vuonna, mutta nuoriso lähettelee vielä tekstareita. Äkkiä siitä kelkasta putoaa, ellei ole nuorisoa lähettyvillä.

Kuumetta ei ole ollut pariin päivään enkä aivastele enää. Jokohan voisi mennä kauppaan vai vieläkö tartutan? On kaapissa vielä syötävää, ehkä en vielä riko tätä kuplaa.

Sota-ajassa

Olen lukenut Laila Hietamiehen Lehmusten kaupunki- sarjan viimeiset kolme kirjaa Koivu ja tähti, Siellä jossain ja Kallis kotimaa. Ne ajoittuvat jatkosodan aikaan. Tauno Tukevan ja lähipiirin tarina kiehtoo ja kulkee, mutta minulle on ollut tärkeätä myös sota- aikojen kuvaus. Tuntuu, että nyt tiedän sotiemme ajoista enemmän ja paremmin kuin ennen, koska nämä tarinat on sijoitettu aitoihin kehyksiin ja tapahtumiin. Paikannimet ovat tuttuja vaikka Espoon kadunnimistä: Terijoentie, Metsäpirtintie. Kouluaikaisten vuokra-emäntieni mielessä oli kaipaus Sakkolaan, Valkjärvelle. Kuulin evakkomatkoista. Isäkin liikkui siellä, kuljetti haavoittuneita. Nyt kun romaanin tarinat kulkevat Karjalan maisemissa, voi kartasta katsoa missä liikutaan. En väheksy lainkaan tätä kirjallisuuden lajia, josta kansa on aina tykännytkin. Olen eläytynyt pommituksiin, lottien ponnisteluihin, miesten ja poikien kuolemanvaarassa elämiseen, siihen miten sota muuttaa mielen. Kantavana voimana on ihmisen elämisen tahto.

On tärkeätä tehdä kaikki, ettei Eurooppa joutuisi enää koskaan sotaan. Ei siihen uskottu talvisodan allakaan. EU kaikkine kommervenkkeineen toivottavasti yhdistää maita pysyvästi.

Mutta voi maailman kärsimystä tälläkin hetkellä, pakolaisperheitä, nuoria poikia suurvaltojen tai julmien vallanpitäjien pelinappuloina rajoilla, heikoissa oloissa, nälkäisinä ja kylmissään, elämisen toivon liikkeelle saattamina. Elämä on äärettömän  epäoikeudenmukaista.

Kädenjälkien muisto

Kuuntelin ja katselin Pyhäinpäivän messun Jyväskylän kaupunginkirkosta. Messu oli kaunis, rauhallinen. Omaiset saivat viedä ruusun sivualttareille läheistensä muistoksi.

Kynttiläni paloi pöydällä. Läheisteni haudoille sytytetään tänä vuonna kynttilät ystävien avulla.

Minä olen huono kuuntelemaan puheita, mutta käsityö auttaa keskittymään. Minulla onkin aina jumalanpalvelussukka varalla. Tänään aloitin toisen uuden sukan. Muistelin samalla Iida-tätiä, jolla oli aina sukankudin. Iän myötä pitsimallit yksinkertaistuivat perussukkaan. Minulla on vieläkin kahdet punaiset, pitsimalliset tallella. Muistelin äitiä, joka kertoi innolla valvoneensa ja kutoneensa sukkia, lapasia, jopa alushameen joululahjoiksi lasten ollessa pieniä. Näen isän nostamassa sukkiaan kuivumaan tupamme orren päälle.

Mitä useampia ja mitä läheisempiä ihmisiä on rajan toisella puolella, sitä ohuemmaksi muuttuu väliverho. Ihminen siirtyy lähemmäs tuonpuoleista. Koronaan kuoleminen voisi olla melko nopea tapa verrattuna vuosikausien kitumiseen ja lopulta yhtä tuskaisaan loppuun. Kyselyissähän useimmat sanovat, etteivät pelkää kuolemaa, vaan aikaa sitä ennen. Ruotsi on mahdollistanut tämän 15000:lle ihmiselle, kyynisesti ajatellen. Kyllä minä silti mielelläni vielä elän!

Liikekannalla

On edelleen jotenkin erikoinen tunnelma olla liikkeellä liikennevälineissä ja kaupoissa, kun koronatartuntoja ja kuolemantapauksiakin on aika runsaasti. Laskin, että junamatkan lisäksi, parhaillaan on suunta Jyväskylää kohti, olen viime päivinä ollut kuusi kertaa bussissa, viisi kertaa metrossa, ihmisjoukkojen keskellä metroportaissa,  kaksi kertaa paikallisjunassa. Olen käynyt Ateneumin ja mäkkärin lisäksi Stockmannilla kaksi kertaa, apteekissa,  Tokmannissa, Picnic Cafessa ja Robert's Coffeessa, serkun luona kylässä, Kampin kappelissa. Itse edelleen rekisteröi  ja luettelee käyntinsä, toimii koronajäljentäjänä. Käsidesiä usein kyllä ja maski, etäisyyksien pito, junaan ostin kaksi paikkaa. Metrossa suurella osalla ei ollut maskia, muualla pidettiin. Tuntuu normaalilta ja vapaalta liikkua kuten ennenkin, mutta samalla on kuin olisi hakemassa itselleen koronaa tai muita tartuntoja. Jokainen kosketuspinta tuntuu riskiltä ja koettaa avata oven jostain epätavallisesta kohdasta tai hihansuulla. Kirjoitan näitä muistaakseni, millaista nyt on, jos tämä joskus muuttuu.

Pojalle tuli flunssa, kurkkukipua ja nuhaa ja kolmantena päivänä alkoi lämpö nousta. Hain hänelle pikatestin, se ei ainakaan näyttänyt koronaa. Minulla on tänään lievää kurkkukipua, saa nähdä miten tämä kehittyy. 

Sitä luottaa rokotuksiin, vaikka tunnen kaksi sukulaisryhmää, jotka kahdesta rokotuksesta huolimatta saivat tartunnat, useimmat melko lievin oirein. Samalla ällistelen tuon tuostakin rokotusvastaisten mielenmaisemaa, näitä salaisen tiedon haltijoita, jotka korona on nostanut esiin. Vaikka heidän mielestään koronaa ei edes ole, he menevät lääkäriin ja sairaalaan ja tehohoitoon. Minulla on varattuna influenssarokotuskin tällä viikolla. Pitää kai perua, jos on flunssa noussut.

Oireista huolimatta on hyvä mieli. Oli ihanaa olla rakkaan perheen luona neljä päivää.

Ruumis ja enkeli

Minut on nimetty nuorimman lapsenlapsen taidekasvatusvastaavaksi. Se on tarkoittanut yhteispiirtelyä ja kynien hankintoja. Tänään vein kuusivuotiaan tytön Ateneumiin. Sanoin, että kun on kuvataidekoulussa, pitää käydä taidemuseossa. 

Hyvin sujui retki. Kierrettiin kaikki osastot, katseltiin modernit värit  ja valokuvantarkat maisemat ja muotokuvat. Outi Heiskasen osasto oli hänestä kiinnostavin. Suurimman vaikutuksen teki valkoisessa harsoladossa lautojen päällä makaava ruumis. Sitä piti palata katsomaan, se oli niin pelottava. Toinen suosikki oli Haavoittunut enkeli, jonka siivessä on verta. -Kärsimys on kiinnostavaa, sanoi hän. Nähtiin, kuinka monenlaista kuvataide voi olla. Ostettiin esite ja muutama kortti muistoksi. Oli tarkoitus syödä lounasta museon kahvilassa, mutta ennen kahtatoista ei ollut ruokaa. Sushipaikatkin olivat vielä kiinni. Piti sitten mennä hampurilaispaikkaan, mistä tyttö ei ollut pahoillaan. Reissun tummanpuhuva tuotos näyttää olevan modernistinen.

Kuljettiin bussilla ja metrolla, kierreltiin keskustan kauppakäytävillä. Nyt on maalaismummakin taas nähnyt kaupunkia ja muistanut siellä joskus asuneensakin. Ateneum on upea paikka lapsen ja aikuisen silmin. 

Menetyksen valossa

Luulin, että lähtisin naapurien kyydissä tänään, pakkasinkin jo,  mutta lähtö onkin vasta huomenna. Eilen toivoin, että saisin yhden ylimääräisen päivän täällä, se tuntui arvokkaalta. Istuin puusohvalla meditaatiohetkeä, katselin, kuuntelin tulen huminaa, olin läsnä täällä, jonne aina kaipaan tai josta olen poissa, kun olen muualla. Nyt, kun se lisäpäivä tuli, on vähän epämääräinen olo, en saa samaa tunnelmaa kuin eilen toivoessani. 

Olin naimisissa 47,5 vuotta. Nyt tuntuu, että se aika meni hujauksessa. Osasinko käyttää sitä? Sanoisin, että onneksi loppuvuosina, kun menetyksen mahdollisuus nousi ikävuosien mukana esiin. Mitenkähän olisi jatkoaika sujunut?

 Menetystietoisuus korostaa ja kultaa asioita. Kun vain eletään eteenpäin, väsytään, kamppaillaan elämän kanssa, ei näe kaiken arvoa, ei ainakaan niin kuin menetyksen jälkeen. Arki ja kiukku voi tuntua tuhlaukselta jälkeenpäin. Onnea nuoressa elämässä tuo usko, että elämällä on vielä jotain hienoa tarjolla minulle, odottamassa kulman takana. Nyt sellaista uskoa ei enää ole. Pitää tehdä näistä aineksista mitä pystyy. Niinkuin (hetkellinen) hassutteluni täällä sängyn ympärille sellaisesta, mitä vintiltä löytyi. Haluaisin varmaan entisajan ylisängyn etuverhoineen. Sellainen täällä kauan sitten oli.

 Pitäisikö kaikki asiat nähdä menetyksen valossa? Ei sitä ainakaan aina voi, mutta huomaisi, mitä kaikkea vielä voi menettää. Osaisi olla kiitollinen vaikka liikkuvista jaloista.

Menetimme taas valon, koen sen 76.kerran. Se on aina kuin uusi asia, mutta tieto auttaa: valo palaa, ja linnut ja sekin on aina uusi asia. Mutta tämä pimeäkin on elämää. Jos tietäisi, että on viimeinen talvi edessä, sen haluaisi elää, jopa niin hyvin ja eläytyen kuin kevään. Niinkuin olisi halunnut elää nopeasti haihtuvan elämänsä pitkät päivät. 

Lepokausi

Eilen oli viimeinen marjapäivä, karpaloita rapsakan pakkasyön jälkeen.  Suo, entinen järvenpohja, lepää rauhallisena, jäätyvät karpalot jäävät kevään kurkiparin ravinnoksi. Tarkemmin katsoessa näkee suomaton kauniit värit. Ohut jääriite kiilteli lintulammikoiden ja kanavan pinnalla. 

Pellot on kynnetty, maa lepää yli talven. Linnut ovat lähteneet, on hiljaista, vain korppi huuteli suon takaa.  Puut seisovat paljaina, nekin lepäävät. 

Ihmistenkin pitäisi levätä, antaa itselleen lupa hellittää.

Huomaamattaan voi eläkeikäinenkin pitää yllä normeja, mitä pitäisi tehdä, missä ei saa antaa periksi. Ylivirittyneisyys estää nukahtamista. Jos luonnon myötä hengittää rauhallisemmin, irrottaa itseään siitä mikä ei ole pakollista, on laiskana, aivotkin rauhoittuvat ja alfa-aallot lisääntyvät, ihminen voi helpommin antautua uneen.

Syrjäkylän yö ei ole aina yhtä pimeä. Toissayö oli valoisa, oli kirkas kuutamo. Viime yönä oli pilvikerros, mutta ikkunoiden takana oli valoisuutta ja näki liikkua huoneessa. Kuu antoi valoa pilvien takaa ja maa oli tullut valkoiseksi. Nyt sataa räntää ja tuulee, ikkuna rapisee, puuhellassa on tuli, ollaan sisällä. Äänikirja, Liksomin Väylä, odottaa. Olen oppinut kuuntelemaan, vaikka aluksi se tuntui liian hitaalta, kun olen tottunut nopeaan lukemiseen. Hitaus rauhoittaa. En ole tarvinnut moneen viikkoon uniaineita. Heräilen kyllä katsastamaan yöllisen tilanteen.

Syyslomalla

Sade ripsii ikkunoihin, yltyy rapsakaksi, tiellä on lammikoita, viiden jälkeen jo on hämärää, pimenee. Keltaiset lehdet ovat täällä muisto vain, puut ovat paljaat, porraspää täynnä pihlajan lehtiä. Tupa lämpiää, kun ensimmäiset pesälliset on poltettu hellassa ja takassa. Täällä ollaan taas, torpalla,  "syyslomalla". 

Oli hyvä lähteä, kun aamuvarhain mitattiin sydämen toimintaa sairaalassa rasituskokeella ja sydän toimi hyvin. Ei lähdetty sairaalaan kuten neljä vuotta sitten, vaan maalle yksinään. Vähän jäi askarruttamaan heikohko puhallustehoni. Ennen se on ollut muistaakseni hyvä. Onko minulla kehittymässä astmaa tai muuta keuhko- ongelmaa? Vai vaikuttaako vasemman lavan kiputila, johon alunperin hain selvitystä, hengitykseen? Usein tunnen, ettei hengitys liikkeelle lähtiessä oikein virtaa, vaikka paljon olen joogan myötä syvähengitellyt.

Mitähän minä täällä nyt oikein tekisin? Varmaan käyn vielä katsomassa puolukkaa ja karpaloa, kun sää kuivuu. Mieltä kirvelee saatu tieto, että saarimökin rantamaastossa olisi paljon poimimatonta puolukkaa. En ole sinne päässyt, kun marjaretkeen tarvittaisiin auto. Kiireiset työihmiseni eivät ole ehtineet sinne asti lähteä.

Oli hienoa tavata eilen vuosikymmenten mittainen ystävä, jonka kanssa juttu jatkuu tauoista huolimatta. Syötiin maistuva ja tuoksuva lounas Jyväskylässä ihmisten keskellä, kuljeksittiin pitkästä aikaa kaupungilla, tein pari ostosta. Oli jotenkin erikoinen koronatunnelma. Jyväskylässä on paljon tartuntoja ja  kuluneella viikolla oli koko korona-ajan päiväkohtainen tartunta- ennätys. Silti itse alkaa toimia, kuin se jo olisi melkein ohi. Rokotukset sen varmaan tekevät, mutta myös kyllästyminen elämän suppeuteen ja piileskelyyn.

Kirjamatkoja

Jotkut tutut ovat jo alkaneet varata ulkomaanmatkoja, onpa joku muuttanutkin lomasaarille. Minä en ole kaivannut ulkomaille. Annoin passinkin vanhentua. "Maailman ihmeiden kiintiö on täynnä", kuten mieheni sanoi. 

Ei aivan kuitenkaan. Olen tämän vuoden aikana lukenut monia kirjoja, jotka vievät eri historialliseen aikaan ja eri maanosiin. Liikkua voi ajan ja matkan ulottuvuuksissa. Kirjat ovat teille varmaan hyvinkin tuttuja.

Ensin tietysti historian tohtori Kirsti Mannisen eli Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat. Niissä maalaistyttö Iida ja hänen jälkipolvensa verkottuvat 1800- luvulta alkaen tunnettujen henkilöiden, kuten Topeliuksen, Sibeliuksen, Edelfeltin elämään keittiön näkökulmasta, jatkuen sotien, Tulenkantajien, tuberkuloosiparantoloitten kautta muodinluojien Pariisiin ja Armi Kuuselan avustajan matkassa Amerikkoihin.Tuntuuhan se joskus vähän lapselliselta, kun vaikka Pariisissa asustava Hemingway sattuu tulemaan niin tutuksi, että kutsutaan sedäksi. Mukana on kuitenkin tarkka historiantuntemus. Jotkut naiset ovat näissä keittiön ja ompelun tehtävissä aikanaan ahertaneet. Samaa naisten sitkeyttä ja voimaa kunnioittava linja on Mannisen sarjassa Järjen ja tunteen tarinoita. Se sijoittuu viime vuosisadan alun melskeisiin ja poliittiseen murrokseen ja sijoittuu enimmäkseen minulle tuttuun Kruunuhakaan. Pohjatuulen tarinoita- sarja alkaa toisen maailmansodan ja Lapin sodan aikaan. Manninen kirjoittaa hyvin sujuvaa ja eteenpäin kulkevaa tekstiä, ja aina on joku, joka puhuu kirjoittajalle tuttua  pohjalaismurretta. Yritin kannustaa tyttärentytärtä tuntemaan Suomen lähihistoriaa  Syrjästäkatsojan kautta, mutta ensimmäinen kirja riitti - kun niissä ei tapahdu oikein mitään. Minun mielestäni tapahtuu kyllä.

Ympäri maailmaa vie Lucinda Rileyn sarja Seitsemän sisarta. Käydään Etelä-Amerikassa, Norjassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Keski-Euroopan maissa, kun Sveitsiin adoptoidut sisarukset etsivät juuriaan parin sukupolven takaa. Historiallisia tapahtumia kytkeytyy ihmisten vaiheisiin, kuten vaikka Rio deJaneiron Kristuspatsaan luominen ja pystyttäminen. Naisten ponnistelut, itsensä etsiminen ja kehittyminen ovat vahvasti esillä. Lukija kulkee mukana eri mantereiden maisemiin ja monenlaisten ihmisten, vaikkapa aboriginaalien luo. Kuka oli adoptioisä Papa Salt, on postuumina tulossa olevan viimeisen kirjan salaisuus.

Viimeksi luin Sarah Larkin kirjan Valkoisen pilven maa, joka vie matkaajan 1850- luvun siirtolaisten laivalla Uuteen Seelantiin, uudisasukkaitten ja maorien keskelle. Aloitukseen on kaksi jatkokirjaa, joita en ole vielä lukenut. Naiset ovat siinäkin päähenkilöitä.

Tämän tapaisia viihteellisiksi mainittuja kirjoja on toki paljon. Laila Hirvisaarta tai Kaari Utriota en ole juuri lukenut. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa vei sodanjälkeisen Lapin maisemiin niin vahvasti, että vieläkin olen kulkemassa  tiellä Norjasta palaavien naisten mukana. Taustatyötä on historiaan ja paikkaan istutetuissa kirjoissa tehty valtavasti. Kerran tapasin sairaanhoitajan, jolla oli ollut Hirvisaaren taustatiimissä. Hänen tehtävänään oli ollut tarkistaa 

kirjojen sairaanhoidon historiallinen istuvuus. Tämän tyylin kirjat ovat hienoja kunnianosoituksia tavallisille naisille kautta aikojen. Kuinka nämä kirjailijat jaksavat tutkia ja kirjoittaa niin paljon, kirjan toisensa jälkeen, sitä ihmettelen. 

Ihmisten kohtalot kuljettavat lukijaa halki aikojen ja paikkojen. Minulle ympäristökuvaukset ovat tärkeätä nojatuolimatkailua. Mielikuvia syntyy, kun ei ole kuvaa nähtävänä. Viimeksi olen siis mennyt pitkän matkan purjelaivalla Englannista Uuteen Seelantiin, kulkenut sen  vehmailla lammaslaitumilla ja ratsastanut vuoristoisilla ylängöillä, haudannut neljä ihmistä. Nyt pitää huilata vähän.

Rukouspolulla

Yksin asuvalla ikäihmisellä on paljon aikaa. Nyt on aikaa käydä ajatuksissaan rakkaiden ja tärkeiden ihmisten luona ja elää kauempaa heidän vaiheitaan ja ponnistelujaan. Monasti haluaisi auttaa, mutta vähän voi yleensä tehdä tai puuttuakaan. Neuvoja ei kukaan kaipaa ja pyytämättä annetut ovat tyrkyttämistä. 

Jäljelle jää rukous. Illan rukouslista venyy pitkäksikin, kun ystävienkin huolet tai heidänkin lastensa tai lastenlastensa murheet kuuluvat edeskannettaviin. 

Minun ikäpolveni on kotona ja koulussa oppinut alusta asti siihen, että on olemassa näkymätön maailma, taivaallinen Isä ja enkelit. Iltarukous sulki päivän turvallisesti. Tämän päivän lapsista suuri osa elää ilman hengellistä ulottuvuutta, konkreettisen maailman rajoissa. Rukous on vieras asia. Lapsenlapseni kysyi, millaista on rukous ja kuunteli kiinnostuneena, kun luin hänelle iltarukouksia. Isänsä oli sanonut, että harrastan sellaista.

Monella tavalla voivat ihmiset rukousta määritellä. Jonkun mielestä lähinnä lapsuuden iltarukoukseen perustuvaa mielen tyynnyttämistä vaikeina aikoina, ehkä mietiskelyyn verrattavaa  rauhoittumista ja psykologista analyysiä tapahtumista, myötätunnon ilmausta uskonnollisella kielellä, vai Raamatun lupauksiin tarttuvaa anomista ja kiitosta. Kokemus rukousvastauksista lisää luottavaista, lapsenomaista suhtautumista. Toisensa rukouspiiriin sulkevien ystävyys syvenee. Iän myötä voi tuonpuoleinen tulla lähemmäksi, kuin osaksi jokapäiväistä hengitystä.

Syyskirkkautta

Vähitellen kirkastuu syysmaisema tälläkin korkeudella. Kirkastuu niinkuin vanhurskasten tie ennen päättymistään. Yöllä heräävää ilahdutti kuutamo, jota piti vähän aikaa portailtakin katsella. Linnut parveilevat pihapihlajissa. Syysaskaret on tehty, karpalo ei ole oikein kypsää, marjastusintokin on  laskenut. Ampiaispistojen jäljet ovat rauhoittuneet, mutta muistiin jäävät. Haudat laitetaan tänään talvikuntoon. 

Iloitaan väreistä, vielä valoisista aamuista, kauniista aamu-usvasta. Ystävän vinkkinä kuuntelin Karita Mattilan  laulaman  Aamu-usvan, Mårtensonin ihanan sävellyksen.

Kuudesti rokotettu

Tutussa puolukkapaikassa kävi eilen juttu, johon en ole ennen törmännyt. Olin kumartuneena poimimaan ja  yhtäkkiä ympärilläni surisi ja kimpoili jotain ja tunsin pistoksen kaulassa niskan puolella, sitten leuan alla, reisissä, vatsassa. Kun olin jo parinkymmenen metrin päässä, tuli vielä pistos niskaan, samaan kohtaan kuin ensimmäinen, vaikka olin juostessani kiskonut kaulusta  kiinni. En oikeastaan nähnyt mitään, tunsin vain. Jatkoin vielä vähän aikaa poimimista, mutta sitten kirvely ja polttelu yltyi niin, että lähdin kotiin etsimään jotain voidetta.

Netistä löytyi tietoa, että kyseessä oli luultavasti ampiainen. Astuin varmaan maapesään. Merkillistä, että en ole ennen törmännyt asiaan, en tiennyt maapesistä, vaikka olen kulkenut metsissä yli 70 vuotta. Heinäkuun mustikkamaillakin ilma suorastaan kuhisee pörriäisiä, mutta yleensä en ole muita kuin hyttysenpistoja saanut enkä niitäkään paljon. Hirvikärpäset tuntuvat nyt hyytyneen, mutta ampiaiset kai polkaisin liikkeelle. Facebookin kysymykseeni tuli paljon vastauksia ja oli rankkojakin kokemuksia maa-ampiaisisten myrkyistä.

Onneksi kotona oli hydrokortisonia, joka vähän lievittää, samoin kuin kylmä. En onneksi ole näille allerginen. Ei noussut isoja paukamia, mutta edelleen on punoittavat läiskät, jotka kutiavat ja kirvelevät. Muita oireita ei havaitakseni tullut.

On minulle vuosien mittaan tullut yksittäisiä pistoksia, mutta tästä myrkkymäärästä voisi herkistyä ja altistua pahemmille reaktioille. Että sellainen rokotus.

Tarkoitus oli mennä katsomaan karpaloita, mutta en ainakaan tänään... 

Ihmisen muisto

Aika reippaastihan olen totuttautunut tähän yksinoloon, kuten olen monasti viime aikoina kertonut, mutta välillä putoaa yllättäen johonkin haikeaan muistoon. Yksinäisenä lauantai-iltana televisio-ohjelmistoa selaillessaan muistaa, että yhteen aikaan, kun lapset olivat jo omillaan, vietimme kahdestaan leppoisia lauantai-iltoja. Usein siivosin, leivoin ja kävin lenkillä päivällä ja illalla saunottiin yhdessä. Asetuin sitten sohvalle makuulle katsomaan Kettua (vanhaa), hän istui vieressä tuolissa. Alun katsomisen jälkeen vaivuin raukeaan uneen. Havahduin loppumusiikkiin ja kysyin: kuka se oli. Hän kertoi. Tämä rentouden ja turvallisuuden hetki toistui useasti. 

Muisto tuo paljon muitakin kuvia hänen läsnäolostaan ja myös monitahoisesta, rikkaasta, lahjakkaasta persoonastaan. En ehkä enää kaipaa niinkään  parisuhdetta ja yhdessä elämistä, tuosta lauantaimuistosta huolimatta,  vaan hänen ydinolemustaan, johon kuuluvat kaikki vuosikymmenet hänen kasvussaan. Teho-osaston vuoteen vieressä pidin kättäni hänen viilenevällä otsallaan ja sanoin: Haihtuuko nyt se kaikki, mitä noissa aivosoluissa on ollut, tyhjeneekö kaikki tieto ja ymmärrys olemattomuuteen? Tuntui, ettei koko henki ja tietoisuuden sisältö voi kokonaan hävitä ja jatkua vain  toisten ihmisten muistoissa. Tuntui, että ydin, sielu siirtyi toiseen todellisuuteen, joka läpäisee näkyvän todellisuuden. Vuosia se toinen maailma oli hyvin lähellä.

Ajan mittaan ihmisen muisto tiivistyy omassa mielessä ydinkuvaksi, olennaiseksi, timantiksi, jonka näkee paremmin kauempaa. Ihmettelen kiitollisena sen saamista lainaksi, oman elämäni osaksi. Lapset ja lastenlapset menettivät  hänen lämpimän, viisaan tukensa. Hetkeksi putoan taas menetyksen ja kaipauksen aaltoon. 

Mökkisaaren iso mänty oli vihreähavuinen, kun sinne menimme vuosikymmeniä sitten, nyt se seisoo kelopuuna, muistopuuna.

Talvipesän stailaus

 

Jotain pientä säätöä pitää tehdä, jotta pieni boksini vähän uudistuisi. Olen jo pitempään elätellyt ajatusta alkovista, kun yksiössä on sängyn mentävä kulma. En ollut kuitenkaan löytänyt riittävän pitkää tankoa, jota ei tarvitse ruuvata seinään. Eihän minulla kiviseinäporaa ole saatavilla. Nyt löysinkin Jyskistä 290 senttiin yltävän jännitettävän verhotangon, hinta 25 €. Aiotut verhot ovat Lapualla, mutta kokeilin lakanoilla. Kyllä tämä jotenkin toimii. Käänsin pääpuolen toiseen suuntaan, että saan taas tyynyn selän ja seinän väliin ja nukuin oikein hyvin.

Samassa paikassa sänky on ollut ennenkin, mutta ilman verhoja. Katsellaan, miltä alkovi näyttää sitten  parempien verhojen kanssa. Tilasin Twinsiltä Eazzy Topper- petauspatjan, mutta sen tulo on viivästynyt.

Mitenkä minulle kertyy punaista väriä huoneeseen ja vaatteisiin? Tässä iässä puetaan yleensä enemmän tummaa. Ehkä olen kuin pihlaja ennenkuin se pudottaa kaikki lehtensä. Alan katsella pehmeän sinertävää sängynpeittoa.

Joulukaktukset ovat kesän aikana kärsineet pahasti, vaikka ennen ovat samoilla systeemillä pärjänneet. Siirsin parhaat osat yhteiseen ruukkuun ja ostin kolme pientä uutta kaktusta, yht. 10 €. Löysin kirppikseltä peltiastian ruukuksi, 2 €. Kaupassa ei ollut kaktusmultaa, joten hain talon hiekkalaatikosta hiekkaa. Luin vasta sitten, että se on liian hienojakoista. Hain keinujen alta lisäksi karkeampaa hiekkaa. Sekoitin puolet kukkamultaa joukkoon.

Syysremonttini hinta on 37 €. Keittiöön vaihdoin taas talvimaton.

Pientä asuntoa väljentävät kohdevalot kulmissa. Erityisesti eteisnurkan valo tuo illalla  tilan tuntua. Valojen virittelyn aika on tullut. Kyllä minä tässä taas pärjään, vaikka välillä kaksioita katselenkin. 

Vielä on maalla tekemistä, kunhan saan lääkäriasiani hoidetuksi. Puolukat kutsuvat. Toivottavasti ovat vielä tallella.

Koronataskussa

 Menin uimahalliin ohjattujen jumppien välillä, että paikalla olisi vähemmän väkeä. Pukuhuoneessa ollaan ohjeen mukaan maskissa. Siitä eteenpäin ollaan muiden joukossa kasvot näkyvissä. Altailla syntyy tästä syystä koronavapaa tunnelma. Ihmiset alkavat jutella keskenään toisin kuin ennen. Minun viereeni vesijuoksemaan tuli nainen, joka kertoi saaneensa toisen korona rokotuksen jälkeen kovat varvasnivelten kivut. Nyt tutkitaan, johtuisivatko ne rokotteesta. 

Siirryin jossain vaiheessa monitoimialtaaseen, jossa ohjattujen jumppien välillä katsotaan taululta hydrohex- videon jumppaohjeita. Me kourallinen ikänaisia jumppasimme ohjelman läpi. Ikämiesten joukko seisoskeli altaan päässä pitäen vilkasta allasparlamenttia ainakin sen 45 minuuttia, minkä minä olin paikalla. Yksi rouva sai haetuksi miehensä vähäksi aikaa videotaulun eteen. 

Olen nähnyt saman ilmiön, seuralliset miehet ja tunnolliset naiset, toisessakin uimahallissa. Nuorempia tämä havainto ei koske. Kummat sitten saivat uimahallikäynnistään paremman hyödyn tai virkistyksen? Minä lojuin jumpan, vesihieronnan ja saunomisen jälkeen lopun päivää reporankana sängyllä lukien ja välillä torkahdellen.

Eläkeläisen vapaus

On tämä kyllä ylellistä, että saa oleilla mielensä mukaan, tai ainakin vain omien kremppojensa ja varojensa rajoissa (plus korona), tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä! Tämä tunne nousee, kun toivottelee lapsilleen hyvää työviikkoa ja koululaisille kouluviikkoa, lähtien itse ohjelmoimattomaan viikkoonsa. Aivan kuin minusta olisi haihtunut minua näihin asti vaivannut syyllisyys tai merkityksettömyyden tunne. Kuin jo hyväksyisin, että olihan minullakin koulu- ja työaikani ja perhevastuuni vuodet ja on meneillään ansaittu eläkeaika. Liki 15 vuotta sitä on jo opeteltu! On lisäksi etuoikeus asua maassa, jossa on toimiva eläkejärjestelmä. 

Muistan myös erään ystäväni monastikin lausuman ajatuksen vapaudesta, jota minulla on. Hänellä ei ole vapautta tehdä, mitä haluaa, vaan puolison  sairaudet ja luonne rajoittavat vahvasti hänen elämäänsä. Puoliso ei edes huomaa tai ymmärrä tätä, vaan vaimon sopeutuminen hänen palvelukseensa on miehelle itsestäänselvyys. 

Jospa lähtisi nyt uimahalliin vesijuoksemaan!

Yksinoloonkin oppii

Kauan sitten Helsingissä tulin kaupasta yhtä matkaa kumaraisen iäkkään naisen kanssa. Hän asui vastapäätä meitä. En ollut koskaan ennen häntä nähnyt. Hän kertoi, että ei ollut uskaltanut koko talvena ulos, peläten kaatumista. Hänellä ei ollut enää yhtään omaista eikä ystävää elossa, ei ketään kenelle soittaa. Kaupungin vaihtuvat kotipalveluhenkilöt kävivät, ruokaa tuotiin kerran päivässä. Häntä pelotti avata ovea heillekään. Jotenkin hän kuitenkin pärjäili ja vietti päiviään. Ei hän tuntunut haluavan, että minäkään menisin käymään, vieras ihminen.

Se avasi minulle yksinäisyyden syvän kuvan. Vaikka olen 90% ajastani yksin, en ole läheskään noin yksinäinen. Ohi kulkevaa tietä liikkuu autoja ja traktoreita, sesonkiaikoina useinkin. Joskus, harvoin kyllä,  joku auto kääntyy minunkin pihaani. Joka päivä puhun ainakin yhden ihmisen kanssa puhelimessa. Joskus minusta tuntuu epätodelliselta, että olen asunut toisen kanssa. Lasten perheissä vietetyt ajat ovat kuitenkin luontevia muistoja siitä, että 70 vuotta asuin ainakin yhden ihmisen kanssa, enimmäkseen useamman. Sieltä pojan perheen sohvalta tuntuu kolkolta ajatella yksin asumistaan, mutta kotiin tultua sekin on taas luonnollista.  Voi elää omaan tahtiinsa, omien rutiiniensa mukaan.

Ihmeesti ihminen oppii siihen, mikä on välttämättömyys.

 Jotkut tätä blogia lukevat ovat sanoneet, etteivät uskalla ajatella yksin jäämistä, mutta seuraamalla juttujani raottavat sitä mahdollisuutta.  Aivan helppoa se ei ole, jos kaksin olo on ollut tyydyttävää. Jos on annettu yksinäisiä vuosia, siihen kuitenkin tottuu. Lievenee haikeus tyhjästä pihatiestä, jolla sitä toista ei enää näy tulevaksi. Oppii työllistämään ja viihdyttämään itseään, täyttämään päiviänsä.

Jokaisella on oma tilanteensa, erilaiset ihmissuhteet, terveys ja toiminnat. Jos on riittävästi muita kontakteja, pärjää paremmin. Tarvitaan halu sopeutua ja hyväksyä. 

Jokin vuosi sitten tapasin eräässä tilaisuudessa vanhan tutun. Jo kaukaa näin hänen lysähtäneen asentonsa, pää riippui, hymyä ei näkynyt missään vaiheessa. Hänen miehensä oli kuollut seitsemän vuotta aikaisemmin. Sain kuvan, että hän ei halunnut sopeutua lesken elämään eikä luopua siitä, että hänellä oli puoliso. Mökille hän ei ollut mennyt kertaakaan, kun he olivat aina olleet siellä yhdessä. Hän oli jäänyt kiinni suruun, koska kieltäytyi hyväksymästä vääjäämätöntä. Vaikka alkuaikoina ei halutakaan, kannattaa panostaa iloa tuottaviin asioihin ja houkutella itseään surun aallonpohjista elämän puolelle.

Joskus tulee hiljainen hetki. Se ei ole pahasta. Voi katsella ikkunasta ulos ja olla sovussa itsensä ja elämänsä kanssa. Muotoutuu käsitys oman elämän kokonaisuudesta, jonka loppu kyllä on tuntematon. Minun mieheni vältti vanhuuden vaiheet ja meillä meni niin päin, että minulle tuli  yksinelon aika. Jos hyväksyy elämän annit, ei tarvitse pelätä. 

 

Nostalgiasta

Ovatko jotkut ihmiset taipuvaisempia nostalgiaan kuin toiset? Tai tietyn ikäiset enemmän kuin toiset? On minullekin tokaistu, ettei menneitä kannata muistella. Samat ihmiset pohtivat vähemmän syitä ja seurauksia.  Ikäihmisillä on takana paljon, mitä voi kaivata, edessä vähemmän iloista odotettavaa, nykyhetki usein yksin elettävä, kapeutunut elämä.

Nostalgia, koti-ikävä tulee kreikan kielen sanoista nostos, kotiinpaluu ja algos, tuska. Nostalgia on 1800-luvulla ollut myös diagnoosi ihmistä kuihduttavalle tautitilalle.

Kaivata voi paikkaa, ihmisiä, aikaa, tilannetta.

Minulla on jonkinlainen nostalginen viisikymmenluvun kaipuu. Tuntuu, että ilma oli kirkkaampaa ja puhtaampaa, kuin ohuempaa. Sitä eivät täyttäneet kaikenlaiset radioaallot, sähkömagneettiset värähtelyt, joita tietokoneet, kännykät, televisio ja radio käyttävät. Aikaan liittyy lapsuusperhe, koti, erityisesti pihatantereet ja kasvit, kotieläimet, lähimetsät, järvi, naapurikodit, hiihtely hangilla, vastaan tuleva paistuvan leivän tuoksu kotitiellä. 

Kun on hyvä nostalgiavire, unohtaa helposti ikävyydet - riidat, kiusaamiset, puutteet, kaikki oli paremmin ennen. On kyllä myös aikoja, joita ei halua muistella. Onnellinen se, jonka elämässä on paljon hyvää muisteltavaa.

Ajattelen nostalgisesti  hymähdellen myös ensimmäistä yhteistä kotiamme kuusikymmenluvulla, kaksion puolikasta. Miten me osasimme nukkua silloin! Meillä kävi sukulaisia kylässä aika usein. Ainoassa sängyssämme, levitetyllä laverilla  mahtuivat nukkumaan mies ja hänen veljensä, kaikki kolme. Minä nukuin silloin keittokomeron lattialla patjalla. Kun sisar oli kylässä, mahduimme kaikki sänkyyn, minä keskellä. Ja nukuimme! Nyt pitää kaikilla olla mieluiten huone omassa käytössään.

Seitsemänkymmenluvulta kaipaan iltahetkeä, jolloin sain lukita ulko-oven ajatellen, että olemme koko perhe kotona, saman katon alla. 

Olen kasvanut äitini todellisessa nostalgiassa, ikuisessa kaipuussa hänen lapsuuskotiinsa eli tähän taloon, torppaan, joka on ollut nyt hallussani 23 vuotta. Tuon tuostakin hän pakkasi meidät lapsensa polkupyörän kyytiin ja polki 15 km päähän navetta-aikojen välissä. Iloiten hän ajoi kotipihaansa, äitinsä ja isänsä luo. 

Varmaan on hyvä näilläkin kymmenillä, että olisi jotain odotettavaa. Eläkejärjestön matkoihin usein osallistuva sanoikin saavansa niistä elämäänsä tulevan odotusta. Korona-aika on rajannut pois osallistumisia - taidan jättää menemättä urkufestivaaleillekin -  ja kääntänyt mieltä sisäänpäin ja lähiympäristön ilmiöihin.

Ikäihmisten facebook-ryhmien perusteella parhaiten tuntuvat pärjäävän ne, joilla on omatoiminen, nykyhetkeen kiinnittävä mielenkiinto: koirat, kissat, kasvit, käsityöt, leivonta, säilöntä, liikunta, linnut tai muu kotioloissa tai ulkoilmassa toimiva harraste.  Hetkeen voi ikävä kyllä ikäihmisen sitoa myös jatkuvat kivut ja huolet.  Ilman nykyhetken kiinnitystä voi sairastua nostalgiaan! 

Luontopäivä

Tänään on Suomen luonnon päivä, mutta minulla on luontopäivä joka päivä, kun saan olla täällä maan sydämellä. Nautin maaseudun puista, pihoista, pelloista ja metsistä ja niiden ajankohtaisista tuotoksista. Tänään olen syönyt yhden herkkutatin, uutta puolukkaa, omaa perunaa ja kesäkurpitsaa, laittanut mukaan nokkosta ja lipstikkaa. Ihania Lavia-omenoitakin olisi vähän, mutta vatsani ei omenasta tykkää. 

Minun luontooni sopivat myös maatalous ja metsänhoito.

Eilinen päivä oli oikein sadonkorjuun juhlaa. 

Leikkuupuimureita ja viljakuormia huristi edestakaisin yötä myöten, kun oli hyvä korjuusää. Minunkin peltoni on nyt puitu, toivottavasti tuli hyvä sato. Minunkin metsääni harvennetaan koneellisesti, vaikka se myllerrys surettaa. Istutetut aukot kasvavat kohisten uutta, sitoen hiilidioksidia. Olen minäkin levittänyt sontaa pelloille, leikannut ruista yhdeksänvuotiaasta, ollut keväin syksyin perunamailla, nostanut heinää seipäille ja polkenut ladossa kasaan, lypsänyt käsin Lemmikkiä ja Ystävää, harventanut turnipsipeltoja, oppinut  työnteon merkityksen. Isä kaatoi puita sahalla ja kirveellä. Se kaikki olisi ekologisempaa koko luonnon kannalta kuin koneellinen hoito, mutta eipä meistä ole enää tekijöiksi. Se on mennyttä. On nostalgista muistella pienen tilan lapsuutta lehmien, vasikoiden, karitsojen, kananpoikien kanssa.  Lapsuusajan kotikylässä ei ole enää yhtään lehmää ja kaikki pienviljelytilat on vuokrattu tai myyty suurviljelijöille. Tässä kylässä voin haistaa karjatilan muhevan hajun kauppaan pyöräillessäni. Murros Eu- tiloiksi oli vaikea. Onneksi isän ei tarvinnut sitä kokea. Onneksi vielä on viljelijöitä, jotka jaksavat selviytyä myös paperiviidakossa.Ruokaturvallisuutta tarvitsemme kaikki.

 

Maassa on edelleen uskomaton kasvuvoima ja kauneus. Vihreä väri täyttää maiseman, kunnes kellastuu talvilepoon.

Maan tuoksut ja värit

Olisi liian optimistista sanoa, että joka vuoden ajalla tai ainakaan säällä olisi oma viehätyksensä. Parhaimmillaan niinkin voi kokea. Mutta ainakin tällainen lievän kirpeästi syksyltä ja yökylmältä tuoksuva, raikkaan kirkas elokuun lopun päivä on hieno. Punainen ja oranssi ovat runsaasti esillä pihlajissa ja krasseissa. Niitä täytyy jatkuvasti ihailla.  Pian puolukatkin ovat kokopunaisia. Sininen, kesän väri on maasta lähes väistynyt, vain kissankelloa näkyy tienvarsilla. Lemmikki, monet kellokukat, Iirikset ovat poissa. Vielä puimaton, kypsä ohra tuoksuu lähipelloilla. Tässä kohdassa ollaan.

Syystyönä minulla on vadelmapuskien raivaus eli marjoneitten varsien poisto.  Ajattelin jo poistattaa koko alueen, mutta en sittenkään, olkoon vielä. Aioin tehdä vähän kerrallaan, mutta tulinkin käyneeksi koko ryteikön läpi oksasaksilla. Kannoin isot kasat varsia puitten taa maatumaan. Uudet versot ovat kasvaneet paljon yli kaksimetrisiksi. Poistin niitä runsaasti ja lyhensin reippaasti. Saa nähdä mitä vaikuttaa ensi kesään. Tänään aloin leikata pois yhtä isoa tatarpuskaa seinän viereltä. Kylläpä olivat kädet kipeät ja voimattomat! Kuin olisi eilen tehty työtä. Hassun näköinen on vadelmamaani, kun olen tukenut sitä heinäseipäillä enkä saa niitä pysymään suorassa.

Haittansa joka ajalla myös. Hirvikärpäsiä tuntuu olevan ennätysmäärin. Maantiellä kävellessäkin sain muutaman päähäni. Hetkeksi metsään pistäytyessäni sain niitä hiuksiin yli kaksikymmentä, vaikka oli valkoista päällä. Mutta hyttysiä ei ole.

Luojalle kiitos vuodenajoista. Olisi ankeata, jos maa olisi lähes aina kuivaksi palanut. Sellaistakin  lapsuusmaata ihminen varmaan kaipaa, sen tuoksuja, tuulia, muotoja, värejä,  auringonnousuja ja laskuja, ihmisiä, perhettä, hyviä aikoja, elämäntyyliä kotimaan povella. Silloinkin, kun on saanut turvapaikan muualta.